"Yhdentekevää onko heitä muutama enemmän tai vähemmän, herra kuningas!" alkoi veli Gamling puhua ja otti nyt vasta pukinnahkalakin puoleksi kaljusta päästään, laskettuaan nuijan ensin lattialle. "Heitettyäni kirjat nurkkaan ja päästyäni kirotusta luostarin paastosta olen Jumalan kiitos taas täysissä voimissani!"
"Oletko sinä aikonut ruveta hengenmieheksi ja luopua maailmasta?" kysyi kuningas rotevalta soturilta. "Et sinä ainakaan ole sen näköinen."
"Sellainen oli aikomukseni, herra kuningas!" vastasi veli Gamling. "Mutta minä luovuin siitä ajoissa, pitkät paastot ja rukoukset eivät olleet minulle terveellisiä. Se olikin vain hurskas päähänpisto lyötyäni muutaman hevosvarkaan kuoliaaksi. Kun sitten aamujumalanpalveluksessa tulin lyöneeksi rukouskirjalla luostarin esipappia otsaan, sain sieltä pötkiä tieheni pää puoleksi paljaaksi ajettuna; senvuoksi säänkin kulkea kuolinpäivääni asti Veli Gamlingin nimellä."
Kuningas selitti nyt heille asian, ja he suostuivat ilolla kohtaamaan keisarilliset ritarit, jos vain saisivat tapella omalla tavallaan, ilman mutkikkaita ritaritemppuja.
"Ottakaa kuitenkin mukaanne teidän kultakannuksenne ja ritarikilpenne", vastasi kuningas, "ettei vihollinen teitä halveksi. Jos te ette vain riko turnaussääntöjä, niin teidän on paras tapella niinkuin olette tottuneet; siitä ei kukaan voi teitä estää."
Näin oli asia päätetty, ja kuningas käski molempien väkevien friisiläisten palaamaan toveriensa iloisiin juominkeihin, mistä he äsken olivat lähteneet.
"Ja nyt, jalo Berengariani!" sanoi Valdemar kääntyessään hellästi kuningattaren puoleen, sitten kun sotapäälliköt ja ritarit olivat poistuneet kuninkaan teltasta taisteluvalmistuksiin ryhtyäkseen. "Lupaa minulle nyt, että sinä et huomenna tarpeettomasti heittäydy vaaroihin. Minä olen suostunut sinun innokkaisiin pyyntöihisi, ja sinun läsnäolosi täällä leirissä on tehnyt pelkurimmankin soturin rohkeaksi, mutta voidakseni rauhallisesti ohjata taistelua täytyy minun tietää sinun olevan hyvässä turvassa."
"Minä tahdon jakaa sekä vaaran että kunnian sinun kanssasi, rakas Valdemar!" vastasi Berengaria. "Jos minä, silloin kun sinun henkesi ja kunniasi on kysymyksessä, hiipisin suojaan turvaa etsimään, niin en ansaitsisi tulla mainituksi Valdemarin kuningattarena."
"Mutta muista, Berengariani! Sinä panet kaksinkertaisesti kalliin elämän vaaralle alttiiksi: toivo, millä hiljan ilahdutit minua", —
"Elä senvuoksi ole levoton!" keskeytti kuningatar hänet punastuen. "Reipas liikunto ja tämän sotaretken tuottama virkeä mielenjännitys ovat minulle varmasti paljon terveellisemmät kuin levottomuus, josta kärsisin, ellen saisi sinua seurata. Vaihteleva elämä täällä sotatantereella saattaa minut kahta virkeämmäksi ja iloisemmaksi. Epätietoisuus sinun kohtalostasi tappaisi minut ja heikon toivomme."