Kuninkaan suuri suunnitelma oli sillä aikaa toteutunut: Arkkipiispa Antero oli toimeliaana saanut vaikutetuksi uuteen paaviin sen, että kuningas oli saanut paavillisella vahvistuksella keisari Fredrikin tunnustamaan tanskalaisten yliherruuden Saksassa, ja hän oli sitäpaitsi saanut lahjakirjeen paavi Honoriukselta kaikkeen mitä hän vastedes tuli valloittamaan Vironmaalla. Kaikki nämä onnelliset asianhaarat näyttivät yhdistyneen kiirehtimään pohjoisia pakanamaita vastaan aiottua, ratkaisevaa retkeä, jota arkkipiispa niin kauan aikaa oli valmistellut, ja jonka kreivi Albert nyt ilolla näki valmistetuksi ja päätetyksi. Tärkeät, hiljan saapuneet viestit kertoivat, että keisari Otto, kovasti katuen paaville osoittamaansa uppiniskaisuutta, oli kovia tunnonvaivoja kärsien kuollut katumusruoska kädessään Hartesburgissa; myöskin levoton piispa Valdemar näytti aikovan seurata hänen esimerkkiään ja vihdoinkin luopua ylpeistä, maallisista aikeistaan, sillä hän oli syvästi masentuneena antanut vihkiä itsensä cistersiensimunkiksi Lockumin luostarissa Kalenbergissa. Kuningas näytti nyt rauhassa voivan jättää isänmaan, varsinkin kun hänen levottomin pohjoissaksalainen vasallinsa, Schwerinin kreivi Henrik, oli lähtenyt katumusretkelle pyhälle maalle. Valdemarilla oli voimakas sotajoukko, ja hän toivoi nyt saavansa suuret valloitussuunnitelmansa toteutetuiksi annettuaan kansan rauhoittamiseksi ensin kruunata esikoisensa. Hänen uljas kuningattarensa olisi kernaasti seurannut häntä tälle sotaretkelle, mutta hänellä oli taas pienoinen poikalapsi vaalittavanaan, niin ettei hän edes ollut läsnä kruunausjuhlallisuuksissa Slesvigissä, vaan oli jäänyt Riibehuusiin naisineen. Ei kukaan näyttänyt olevan tästä niin tyytymätön kuin Riisen Kaarlo, joka salaisesti oli toivonut tapaavansa Rigmorin tässä juhlassa.
Juhlallisen komeasti olivat kruunausjuhlallisuudet vietetyt. Kuningas ja kreivi Albert seisoivat Slesvigin linnan ritarisalin ikkunassa ja katselivat miten tulisesti kreivi Otto ajoi rajulla oriillaan linnanpihasta.
"Hän on todellakin suuttunut!" sanoi kuningas — "mutta hän tottelee kuitenkin. Olette kai pitänyt Riisen Kaarlon virkeässä toiminnassa?"
"Hän on parhaillaan toimittamassa miehistönsä laivaan", sanoi kreivi Albert. "Minä luulin muuten, että heidän välinen riitansa oli sovitettu."
"Luuletteko te, urhea Albert, teidän oppilaanne milloinkaan unohtavan kunnia-asian? Ja luuletteko nuoren sukulaisenne veren olevan vähemmän tulista kuin meidän? Katselivathan he toisiaan kirkossa kuin veriviholliset. Sotaretkellä heitä hillitsee sotalaki, siellä heillä on tilaisuus jäähdyttää kuumaa vertansa. Minä en mielelläni enää sekaantuisi asiaan. — Mutta mitä sinä arvelet minun sotavarustuksistani, urhea Albert?" kysyi kuningas ylpeästi ja iloisesti. "Ne ovat voittaneet minun uskaliaimmatkin odotukseni, herra kuningas! Viisisataa pitkälaivaa, ja jokaisessa satakaksikymmentä miestä. Minun täytyy tunnustaa, että teidän rikkaat läänitysmiehenne eivät ole säästäneet aarteitaan."
"Eikä myöskään varakkaat kaupunkilaisporvarit", vastasi kuningas — "ja meidän hurskas arkkipiispamme on näyttänyt hyvää esimerkkiä piispoilleen. Vanha, uskollinen Antero on aivan nuortunut. Itse Pietari piispakin, jonka jo sanottiin kuolleen, on elpyneenä ja voimakkaana noussut tautivuoteeltaan, tahtoen hänkin mukaan."
"Tämä retki on jo vuosikausia ollut urheiden Sunenpoikien lempiajatus", huomautti kreivi Albert, "ei ole ihme, että he sitä voimiensa takaa tukevat. Ja totisesti, hurskas arkkipiispa oli oikeassa: raakalais-elämä ei sieltä lopu, ennenkuin koko maa on kukistettu ja kristitty. Minä olen nyt itse nähnyt hirvittäviä jätteitä heidän ihmisuhreistaan ja heidän julmuudestaan kristittyjä kohtaan: raatelevien petoeläinten lailla he repivät ulos heidän sisälmyksensä. Jokainen kristitty siunaa teidän yritystänne, kuninkaani! Eivätkö talonpojat nurkuneet raskaita sotaveroja? Nuo viisisataa laivaa miehineen ja muonavarastoineen eivät olleet niinkään pieni avustus."
"Rahvas ei milloinkaan tiedä mitä se tahtoo", — sanoi kuningas, "talonpoika halajaa pääasiallisesti vain hyviä päiviä. Kyllä se omistaa itselleen mielellään kunnian ja voiton, silloin kun sellainen on saatavissa. Minä olin liian myöntyväinen hurskaan Dagmarin aikoina; senvuoksi huudetaan minun nyt olevan ankaran, ja varsinkin jalo, uljas kuningattareni on heille silmätikkuna. Mutta kyllä aikaa myöten kaikki tasaantuu. Kansansuosio on tuulenlainen, se ei aina puhalla samalta kulmalta. Se kuningas, joka siitä liiaksi välittää, joutuu pian jokaisen tuulen ajeltavaksi. Nyt minä tiedän mitä minä tahdon ja voin. Nurisivathan minun hurskaat herra pappinikin silloin kun minä ensi kerran heitä verotin; mutta nyt kun ristiretki on kysymyksessä, ei kukaan ole heitä avuliaampi ja innokkaampi."
"Jos sinä lähdet sotaan, isä, niin otathan sinä minut mukaasi?" keskeytti pieni, kultakiharainen poika kuninkaan ja kreivi Albertin puheen, painautuessaan hellästi kuninkaan polvea vasten ja katseli häntä rukoilevasti ystävällisillä, sinisillä silmillään. Hän oli juhlan yhdeksänvuotias kuningas, pieni prinssi Valdemar. Kuningas katseli kaunista poikaa sydämellisellä ilolla.
"Ensi kerran sinä pyydät mukaani", sanoi kuningas ja taputti ystävällisesti poikaansa poskelle. "Kun sinä tulet kuninkaaksi, niin elät sovinnossa koko maailman kanssa. Nyt sinä olet tavallasi kuningas, poikani; mutta on parasta, että pysyt sanassasi, siksi kunnes tulet isommaksi."