"Minä tahdon aina pysyä sanassani!" vastasi poika. "Minä tahdon elää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa. Mutta hurskas arkkipiispa sanoi, että ainoastaan Jumalan luona taivaassa on rauha, ja jokainen hurskas kristitty saa taistella miehuullisesti Jumalan valtakunnan puolesta täällä maan päällä. Jos minä kerran tulen oikeaksi kuninkaaksi ja käyn sotia maani puolesta, niin täytyyhän minun siihen myöskin oppia, isä! Minä tahdon oppia sinusta, voidakseni tulla kelpo kuninkaaksi niinkuin sinä."
"Hurskaan Dagmarini poika!" sanoi kuningas liikutettuna. "Sinulla on äitisi lempeä sydän, samoin kuin hänen silmänsä ja tukkansa. Tuskin sinusta tulee suurta soturia. Mutta minä pidän huolen siitä, että sinusta Jumalan avulla tulee onnellinen rauhan ruhtinas."
"Eikö minusta koskaan voi tulla oikeaa kuningasta?" kysyi poika, ja kirkkaat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. — "Minkätähden sinä sitten annoit kruunata minut tänään kirkossa? Arvelihan arkkipiispa minusta tulevan hyvän kuninkaan, ja kansa huusi ääneen ja iloitsi siitä. Mutta mitä hyötyä siitä on, jos minä en sinun laillasi voi puolustaa kansaani ja pakoittaa jumalattomia pakanoita lakkaamaan kristittyjä kiduttamasta?"
"Tästä päivästä alkaen sinä saat asemestarin, Valdemarini!" vastasi kuningas. "Kun palaan takaisin, niin saat näyttää minulle mitä olet oppinut, ja kun minä ensi kerran menen sotaretkelle, seuraat sinä minua, siitä annan sinulle sanani."
Siten poika oli rauhoitettu. "Elä luule, isä, että olen pahoillani", sanoi hän iloisesti, "minä uskallan jo ratsastaa harmaalla oriilla, enkä minä enää koskaan itke, kun loukkaannun; silloin vain, kun sinä olet vihanen ja sanot minua hennoksi, heikoksi tyttöpojaksi, tai kun olen kiusannut Nikolaita —"
"Hyvä, hurskas lapseni!" keskeytti hänet Valdemar kiihkeästi, painaessaan häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä. "Suokoon Jumala sinun säilyttää rakastavaisen mielesi, siksi kunnes tulet vanhaksi harmaapääksi; et sinä siltä ole arka ja pelkuri. Hän, joka on väkevä heikoissa antaa sinulle voimia, niin sanoi autuas äiti-vainajasi."
Sen sanottuaan hän antoi pojan mennä takaisin kreivi Klaun pienen Nikolain ja toisten leikkitoveriensa luo.
Kuningas oli liikutettu. Hänen hurskaan Dagmarinsa kuva esiintyi taas elävänä hänen sielunsa silmille, ja hän tunsi mielensä lempeän surulliseksi. Hän antoi kreivi Albertin valmistaa kaikki lähtöä varten ja poistui linnan asesaliin pukeutuakseen sota-asuunsa.
"Jos hän nyt olisi elänyt", puheli hän itsekseen, "niin hän varmaankin olisi rukoillut soaistujen pakanoiden puolesta, — kenties hän taas olisi kysynyt tartuinko minä aseisiin vain Jumalan ja pyhän kristikunnan nimessä. — Oi, Dagmar, Dagmar, mitä silloin vastaisin sinulle? — Ei, ei, minä en ole mikään pyhimys, — enkä minä tahdo teeskennellä itselleni. — Anna minulle anteeksi, hurskas sielu —. Vielä minä olen entinen maailmanlapsi enkä muuta voi. — Voittoon ja onneen Volmari syntyi! Oi Berengaria, uljas Berengariani! Vain sinun uskalias henkesi ymmärtää minut. Sinun Valdemarisi pyrkii sinne, mihin ylevät, näkymättömät henget hänet määräsivät."
Hän puki nyt ylleen kultaisen haarniskansa. Senjälkeen hän otti sydämillä ja hopealehdillä koristellun kilpensä seinältä.