"Piispa Pietari?" toisti Absalon Belg. "Jos tahdotte viisastua hänestä, niin on teillä kylläkin ajattelemista. Minä luulen, että hän viimein tekee meidät kaikki hulluiksi. En koskaan ole nähnyt häntä niin omituisena kuin näinä päivinä. Hän on aivan haudasta nousseen ruumiin kaltainen. Ja jokainen sana, minkä hän lausuu, vaikuttaa kuninkaaseen ja meihin kaikkiin, aivan kuin hän olisi henkien näkijä tai profeetta. Viisas Henrik Harpestreng pudistaa päätään arvellen, että hänen tautinsa ja palava intonsa pyhään retkeen ovat sekoittaneet hänen järkensä. Hän kuuluu sairastaessaan sanoneen olleensa viisi vuotta kuolleena, mutta hän oli rukoillut Jumalaa, että pääsisi takaisin ruumiiseensa, voidakseen ottaa osaa tähän ristiretkeen."
"Vaikka hän olisi sanonut taudistaan mitä hyvänsä", sanoi Kaarlo, "niin minä tiedän varmaan, ettei Henrik Harpestreng eikä kukaan meistä tule elinaikanamme niin viisaaksi kuin hän. Lukuunottamatta hänen veljiään arkkipiispaa ja abotti Gunnaria Ömissa, lienee tuskin koko Tanskassa niin oppinutta miestä."
"Olkoon hän kuinka viisas hyvänsä", sanoi Absalon Belg, "minä en maksa paljoakaan hänen viisaudestaan, kun hän voi nähdä Roskikten P. Luciuksen kirkontornissa enkelin uhkaavan miekallaan kuutamossa, tai niinkuin hän hiljattain Ebeltolftin luostarissa kuuluu nähneen vahakynttilöitä ja taivaallisia tulisoihtuja abotti Vilhelmin haudalla. Huonon onnensa jälkeen Lenan taistelussa hän on varmaan katumuksesta valvonut ja paastonnut yli voimainsa. Eikä ole ihmekään, että hän nyt näkee niin monta aurinkoa ja kuuta taivaalla."
"Sanottakoon mitä tahansa", virkkoi Kaarle totisesti. "Hän on hurskas ja jumalinen mies, ja jos jotakin ihmistä pidettäisiin taivaallisten ilmoitusten antajana, niin minä en tiedä ketään, joka olisi siihen yhtä arvokas kuin hän."
"Mutta hiisi vieköön, onhan se hulluutta!" kiivaili paksu ritari; "hänhän luulottelee olevansa kuninkaan suojelushenki, ja ettei onni seuraisi kuningasta, jos hän jättäisi hänet. Vieläpä hän väittää lukeneensa kuninkaan elämänvaiheet kirjasta, jota kellään muulla ei ollut muka valta avata — ja mitä liekään vanha Saxo puhunut hänelle kuolinhetkellään" — —
"Ei puhuta sellaisista hämäristä ja salaperäisistä asioista, jalo ritari", keskeytti Kaarlo hänet levottomana. "Sellaisia ei ole hyvä mietiskellä: niihin ei järkemme ulotu. Pitäkäämme täällä silmät auki ja elkäämme unohtako mitä varten olemme tänne lähteneet."
"Täällä ei näy missään vihollisia", virkkoi Absalon Belg hämmästyneenä Kaarlon levottomuudesta ja hänen salaperäisestä harvasanaisuudestaan, jolla hän yritti saada keskustelun lakkaamaan. "Mutta enhän minä saanutkaan tietää mitä suuri Pietari-erakko on saarnannut teille luolassaan", jatkoi hän. "Sieltä ulos tullessanne näytitte siltä kuin olisitte ladelleet alas yläilmoilta. Taisipa hurskas piispamme ajaa haaveet teidänkin päähänne! Olkaa varuillanne, ritari Kaarlo. Haaveileminen kuuluu olevan hyvin tarttuvaista. Olen jo kauan huomannut teidän olevan liian herkkätunteisen. Lapsuudessanne te olette kuullut Saxon kertovan niin monta ihmeellistä kertomusta ja satua, että kaikki yliluonnollisimmatkin asiat näyttävät teistä mahdollisilta."
"Anteeksi, jalo ritari", vastasi Kaarlo kiivaasti. "Turhanpäiväisessä viisastelussanne ja tyhmänylpeydessänne te ja kaikki itserakkaat ihmiset luulette ainoastaan sen olevan totta ja varmaa, jota voi käsin koskea ja tunnustella. Ellen uskoisi jo tässä maailmassa olevan korkeampaa luontoa, puhtaampaa hengen ja ruumiin, taivaallisen ja maallisen yhtymää, kuin minkä jokapäiväisestä elämästä tunnemme, olisi kaikki mitä näen ja kuulen täällä maailmassa minulle hyvinkin vastenmielistä. En voi sanoa teille enkä kenellekään sitä, minkä Pietari piispa minulle tänään uskoi. Te vain pilkkaisitte sitä tai ehkä säälien puistaisitte päätänne sekä minulle että Pietari piispalle, ja sanoisitte meidän olevan hiukan päästä pyörällä."
"Nyt te ette saa minulta rauhaa, ennenkuin olette sanonut minulle sen!" alkoi Absalon Belg taas puhua, käyttäen kaikki suosittelukeinonsa voittaakseen Kaarlon luottamuksen. Näyttipä hän jo lopulta olevan taipuvainen pitämään Pietari piispan innostusta tähän pyhään sotaan jonkinlaisena jumalallisen ilmestyksen aiheuttamana.
"Jos te ritarikunnianne kautta takaatte minulle vaitiolonne", sanoi vihdoinkin Kaarlo myöntyen, koska itsekin suuresti halusi jollekin keventää sydäntään, "niin ei mikään estä minua puhumasta."