Eräässä suurimmista teltoista Sven Väkevä ja Veli Gamling istuivat oluthaarikan ääressä själlantilaisten ratsumiesten, haarniskasoturien ja jousimiesten kanssa. He puhelivat Otto keisarin paosta ja kaksintaistelustaan molempien keisarillisten ritarien kanssa. Kaikki ylistivät kuninkaan urhoollisuutta.
"Mutta mitä sanotte kuningattaresta?" alkoi Veli Gamling puhua. "Enpä ole ikinä nähnyt ihanampaa ja uljaampaa naista. Totisesti, keisarilliset pelkäsivät enemmän häntä kuin meitä kaikkia yhteensä."
"Eipä se mikään ihme ole", sanoi eräs vanhemmista ratsumiehistä. "Kuka ei häntä pelkäisi? Paholainen itse kimmeltää hänen mustista silmistään. Ettekö ole kuulleet mitä hän sanoi kuninkaalle hääpäivän jälkeisenä aamuna, ja mitä kansa yleisesti hänestä laulaa Tanskassa. Hän tarttui haarikkaan ja alkoi laulaa:
"Jo aamulla, ennen koittoa koin, Hän huomenlahjaa pyysi noin: 'Herrani, Samsö mulle anna, Ja joka immeltä kruunu kanna.' Voi häntä Bengjerdiä, voi!"
[Katso laulua kuningatar Beengjerdistä keskiaikaisissa tanskalaisissa kansanlauluissa.]
"Suu kiinni, se on typerä häväistyslaulu!" huusi Veli Gamling, "sen on kyttyräselkäinen Klaus Klumpe sepittänyt senvuoksi, ettei saanut toivomiaan rikkauksia typeryyksiensä palkaksi."
"Laulakaa te vain laulunne loppuun!" huusi joukko själlantilaisia ratsumiehiä. "Laulu on hyvä, eikä hän ole sen parempaa ansainnut. Mitä kuningas vastasi?"
"Kuningas sanoi: ei", jatkoi vanhus. "Hän puhui köyhien neitosten puolesta. Mutta nainen kärtti yhä häntä." Ja nyt hän taas lauloi:
"Suvaitkoon, herrani, tahtoni täyttää: Ei naiset saa punakangasta käyttää Ja tuota ma, herrani en nähdä julkee, Kun ratsulla hyvällä talonpoika kulkee! Voi, häntä Bengjerdiä, voi!"
"Kyllä hän joutuu häpeään, jos rohkenee ottaa meiltä meidän hyvät hevosemme, häpeä totta maar' tulisi osakseen!" huusivat kaikki ratsumiehet ja toistivat laulun loppusäkeen. "Jatka! mitä kuningas siihen vastasi?"