Tästä johtunut meteli kuului pian kuninkaankin telttaan, ja hän lähetti heti kreivi Albertin pitämään ankaraa tutkimusta sekä rankaisemaan syylliset. Suurella vaivalla, ainoastaan sotamiesten joukossa nauttimansa kunnioituksen nojalla, vakavan sotapäällikön onnistui rauhoittaa heidät. Kun tappelu viimeinkin oli tauonnut, ja muutamat soturit olivat saaneet rangaistuksensa, lauloivat själlantilaiset vielä myöhään yöhön häväistyslauluja kuningattaresta, ja kuningas kuuli suuttuneena tuon vihatun loppusäkeen:
"Voi häntä, Bengjerdiä, voi!"
tai niinkuin muutamat lauloivat:
"Häpeä hälle, Bengjerd! Kuningasta Herra suojaa!"
Kuninkaan suuttumus oli kohonnut ylimmilleen, ja hän aikoi juuri lähettää ankaran käskyn tyhmänrohkeiden kapinallisten rankaisemiseksi, kun samassa kaikui kautta leirin huuto: "Vihollinen! vihollinen!" ja silmänräpäyksessä vallitsi koko leirissä sellainen epäjärjestys ja sekaannus, että päälliköiden oli mahdotonta koota miehistöänsä. Kuningas tarttui aseisiinsa ja kiirehti ulos teltastaan. Oli pimeä, myrskyinen yö. Tulisoihdut sammuivat. Sotilaat juoksivat edestakaisin. Viideltä eri taholta leiristä kaikui kauhunhuutoja ja aseiden kalsketta, ja joka viideltä taholta hyökkäsivät viholliset esiin hurjin, ulvovin sotahuudoin. Kuningas, kreivi Albert sekä kreivi Otto heittäytyivät ratsujensa selkään. Turhaan kuningas koetti palauttaa sotajoukkoa järjestykseen. Kun vihollinen oli saatu hätyytetyksi pois yhdeltä puolelta, tunkeutui se sitä voimakkaammin neljältä muulta suunnalta, ja pimeys teki kaiken vastarinnan turhaksi. Joukko pakanoita, petolliset lähettiläät etumaisina, tunkeutuivat piispa Theodorikin telttaan, missä he edellisenä päivänä olivat nähneet kuninkaan. He arvelivat sen kuningasteltaksi ja murhasivat piispan, luullen häntä kuninkaaksi. He laahasivat pahoin runnellun ruumiin mukanaan ja huusivat: "Kuningas on kaatunut! Kuningas Valdemar on kaatunut!"
Kun tanskalaiset kuulivat tämän, oli pelko ja sekaannus vieläkin yleisempi.
Uupuneena turhista ponnistuksistaan kuningas pysäytti ratsunsa ja loi epätoivoisen katseen taivasta kohti. "Armias jumala!" huudahti hän. "Oletko hyljännyt minut tänä onnettomuuden yönä!"
"Jos te vain teette parannuksen, soaistu kuningas, niin Jumala kyllä armahtaa teitä!" kaikui samassa tuttu, voimakas ääni hänen korvaansa. Pietari piispa oli pysäyttänyt mustan oriinsa hänen viereensä pidellen palavaa tulisoihtua kädessään. Hänen lumivalkea tukkansa liehui kalpeiden soihdun valaisemien kasvojen ympärillä, ja hänen palava katseensa melkein hirvitti kuningasta.
"Herra rankaisee ylpeitä", sanoi piispa käheällä äänellään ja heilautti säkenöivää soihtuaan, "vain nöyrille Hän antaa armonsa. Nöyrtykää, herra, kuningasten kuninkaan edessä! Vannokaa hänelle tekevänne katumuksen ja parannuksen! Luvatkaa minulle pyhästi, ettette ikinä enää tahdo kuunnella ylpeän Berengarian neuvoja ja rasittaa kansaa yli sen voimien! — Antakaa takaisin pyhän Nikolauksen kirkkovero, se oli julkeaa kirkonryöstöä!"
"Kuolema ja kirous! Mitä te uskallattekaan sanoa minulle, hurja mielipuoli!" huudahti kuningas katkeroituneena ja kohotti kiukustuneena miekkansa piispan kalpeita kasvoja ja valkeata päätä kohti.