"Hän on oikeassa, herra kuningas!" sanoi arkkipiispa. "Antakaa sotajoukon polvistua rukoukseen. Se hetki ei ole hukkaan kulutettu, jona varustaudutaan taivaallisilla aseilla."
"Minun täytynee uskoa teitä, te hurskaat herrat!" sanoi kuningas, ja heti kun sotajoukko oli kokoontunut, hän antoi sen rauhallisesti asettua taistelurintamaan leirin edustalle ja — välittämättä vähääkään vihollisten uhkaavista pilkkahuudoista, ja sen yhä kasvavien joukkojen voimakkaista hyökkäyksistä — hän käski sotajoukon polvistua ja yhtyä tavanmukaiseen aamuvirteen.
Kuningas laskeutui myöskin hevosensa selästä ja polvistui yhdessä arkkipiispan ja Pietari piispan kanssa sotajoukon etunenään. Syvät virrensävelet kohosivat voimakkaina ja juhlallisina kohti rusottavaa aamutaivasta, ja pakanasotajoukon hurjat, ulvovat huudot vaikenivat.
Samassa aurinko nousi.
"Nyt Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimeen, eteenpäin!" huusi kuningas ja hypähti valkoisen, panssaroidun sotaratsunsa selkään. Ja niin alkoi tuo suuri, merkillinen Volmar-taistelu, jolla oli niin merkitsevä vaikutus Vironmaan kohtaloon.
Oikeastaan taistelun nimi johtui Valdemarista, eikä Volmar kaupungista, jonka lähistöllä se ei ollut. Lähellä Lindanisseä ja myöhemmin rakennettua Rääveliä, niinsanotun suuren Rantavuoren takana olevilla monilla kukkuloilla oteltiin tuo merkillinen taistelu.
Pakanoiden miesvoima oli tuntuvasti suurempi, ja vanha Westhard johti heitä erinomaisen viisaasti ja taitavasti. Missä vain hänen sotalakkinsa punainen kukko loisti, sieltä useimmin tanskalaiset väistyivät. Mutta kun kuningas huomasi tämän, hyökkäsi hän itse sotajoukon päävoiman etunenässä tätä paikkaa kohti. Sillävälin kreivi Albert torjui onnellisesti urhokkaiden venäläisten apujoukkojen hyökkäykset, ja kreivi Otolla ja hänen keveillä ratsumiehillään oli täysi työ tehdessään vastarintaa nuorelle, uskaliaalle Kyriawanille.
Yli puolen päivää jatkettiin taistelua molemmin puolin urhoollisesti ja sitkeästi; mutta viimein tanskalaiset alkoivat uupua; vihollinen sitävastoin sai yhä uusia virkeitä sotilaita, ja heidän joukkonsa oli niin suuri, että vaikka heitä olisi kuinka paljon kaatunut, he näyttivät vain sitä moni lukuisimmilta. Mutta nyt sattui tapahtuma, joka kokonaan näytti vievän voiton pakanoiden puolelle. Urhokas Kyriawan oli huomannut tanskalaisten taistelevan parhaimmassa järjestyksessä ja voitollisimmin siellä, missä joukkojen päälippu liehui. Kuningatar Dagmarin hurskas käsi oli kirjaillut lippuun kuninkaan vaakunan: kolme hopeansinistä leijonaa. Lippu oli pystytetty kukkulalle, mistä sen koko sotajoukko voi nähdä. Lähinnä sitä taistelivat Otto kreivin johdolla juutilaiset ja urheat friisiläiset, Veli Gamling ja Sven Väkevä ensimäisinä. Kyriawan sai viekkaan sotajuonen avulla houkutelluksi tulisen Otto kreivin ja molemmat friisiläiset urhot ratsumiehineen poistumaan kukkulalta. Kyriawan antoi virolaistensa paeta heitä ja itse hän ratsasti pienen, valitun ratsumiesjoukon kanssa vastakkaiselta taholta kukkulalle, ryöstäen sieltä lipun uskomattoman rohkeasti.
Kun nyt tanskalaiset eivät enää nähneet suuren, kuninkaallisen lippunsa liehuvan, olivat he kuin salaman lyömiä pelästyksestä, ja sotajoukossa syntyi niin suunnaton sekaannus, että itse kuningas ja kreivi Albert menettivät kaiken toivon, arvellen heidän varmasti joutuvan tappiolle.
Mutta nyt huusi Pietari piispa kovalla äänellä: "Katsokaa taivaalle, kristityt miehet! Elkää joutuko epätoivoon! Näettekö merkin ylhäällä?"