"Mutta te rakastitte kuitenkin häntä oikein sydämestänne."
"Tietysti! Mutta tiedäthän sinä miten ankara minun isäni on, ja hän on määrännyt minut eräälle ulkolaiselle ruhtinaalle tai luostariin. Jos Kaarlo todenteolla ajattelee minua, niin hän kyllä kestää sellaisen koetuksen eikä pelästy kylmää esiintymistäni. Hänen täytyy olla yhtä uskalias ja nöyrä, ja yhtä kestävä ja uskollinen minua voittaakseen kuin pelkäämätön ja rohkea esteitä väistäessään."
"Sellainen hän varmasti onkin. Mutta kun te nyt näette hänet yksikorvaisena ja ruma naarmu nenän päällä" —
"Mitä? Eikö muuta?" huusi Rigmor iloisena. "Se ei häntä kovinkaan rumenna, ja kun oikein juttelen, rakas Kristiina, niin minä pidän hänestä yhtä paljon, vaikken milloinkaan enää saisi nähdä muuta kuin hänen uskolliset silmänsä, ja niitä hän ei ainakaan ole menettänyt?"
"Rakas, siunattu Rigmor!" kuiskasi hänen saattajansa iloisesti ja suuteli häntä vetämättä huntua kasvoiltaan. Ja nyt he juoksivat ylös linnanrappusia Rigmorin yksinäiseen huoneeseen. Vanha Martta poistui viemään Rigmorin vaippaa, ja he olivat kahden.
"Mutta heitä toki tuo turha huntu kasvoiltasi, hyvä Kristiina. Tuskin olen vielä nähnyt lempeitä sinisilmiäsi." Näin sanoen Rigmor työnsi syrjään tiheän hunnun rakkaan vieraansa kasvoilta, joita hän suuteli ja ystävällisesti taputteli. Hänen hyväilyihinsä vastattiin lämpimästi ja kiihkeästi. Mutta äkkiä vetäsi Rigmor pois kätensä ja suunsa, sävähtäen tulipunaiseksi häpeästä, ilosta ja suuttumuksesta. Sillä nyt vasta hän huomasi karkeata leukaa koskettaessaan suudelleensa Riisen Kaarloa ja uskoneensa hänelle rakkautensa. Hän purasi huuleensa ja päätti sopivalla tavalla kostaa tämän uskaliaan juonen.
"Istu, rakas, hyvä Kristiina!" sanoi hän äkkiä. "Oletpa sinä aikatavalla kasvanut, ja miten hirveästi sinä olet päivettynyt siellä luostarissa. Oletpa tainnut myöskin hiukan vilustua matkalla: minun mielestäni sinun äänesi on painuksissa. Mutta puhukaamme nyt vakavasti pari sanaa sinun veljestäsi! Kyllähän sinä ymmärrät, että äskeinen puheeni oli vain leikkiä. Onko Kaarlo vielä sama herkkäuskoinen narri kuin ennenkin ja kuvitteleeko hän todellakin minun pitävän itsestään? Koeta sinä toki saada ne haaveet hänen mielestään. Jos häneltä nyt lisäksi vielä toinen korva on poissa, ja arpi on keskellä nenää, niin voithan sinä toki ymmärtää, että minä en voi häntä millään lohduttaa, vaikka hän olisikin kymmenennen kerran kuoleman kielissä rakkaudesta minuun. Jos kerran naimisiin menen, niin kauniin miehen minä ainakin tahdon itselleni. Mutta enimmät miehet ovat sellaisia kiusanhenkiä, että minä noudatan kernaimmin isäni tahtoa ja menen luostariin kuin antaudun jonkun typerän aviomiehen kiusattavaksi ja hallittavaksi."
Riisen Kaarlo valahti aivan kalpeaksi tämän puheen kuullessaan. Kun oli jo pimeä, ja hän oli hyvin sisarensa näköinen, ei Kaarlo arvannut tulleensa tunnetuksi. Hän vetäsi äkkiä hunnun kasvoilleen ja oli ääneti, mutta syvä huokaus ilmaisi hänen sydämensä tunteet.
Niin iloinen kuin Rigmor olikin nähdessään hänet terveenä ja vahingoittumattomana, ei hän vielä ollut mielestään kylliksi kostanut. "Tervehdä veljeäsi, hyvä Kristiina", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä, "ja sano hänelle, että minä toivon hänelle kaikkea hyvää enkä suinkaan ole unohtanut niitä pieniä, kohteliaita ritaripalveluksia, joita hän osoitti minulle meidän lapsena ollessamme. Mutta toiset ajat, toiset suhteet! Vaikken minä menisikään luostariin, niin enhän minä koskaan voisi ruveta halvan ritarin vaimoksi. Minulla on monta ruhtinaallista kosijaa, joiden rinnalle minä en koskaan voisi häntä asettaa."
"Jo riittää, Rigmor neiti!" huudahti nyt Kaarlo epätoivoisena ja heitti hunnun, vaipan ja päähineen lattialle. "Te olette hirvittävästi pilkannut tätä sydänparkaa. Hyvästi ijäksi!"