Kun he olivat astuneet suureen hämärään kirkkoon ja ruiskuttaneet itseään vihkivedellä, polvistui Martta ensiksi hartaaseen rukoukseen. Rigmor seurasi hänen esimerkkiään; sitten hän astui imettäjänsä kera erään syrjäisen rukoustuolin luo, missä kookas neito oli polvillaan, yllään silkkiviitta ja kimalteleva kultapäähine. Hän oli yksin rukoustuolissa, polvistuneena rukousjakkaralle, rukousnauha ja rukouskirja kädessään.
"Tuolla hän on!" kuiskasi Martta; ja Rigmor tunsi heti Kristiina-neidon pyhävaipan ja kimaltelevan päähineen, jonka hän itse kerran oli lahjoittanut tälle. Mutta hän näki vain vilahdukselta hänen rakkaat, ystävälliset kasvonsa, sillä niin pian kun joku lähestyi, veti Kristiina heti hunnun kasvoilleen.
Rigmor kiiruhti rukoustuoliin ja polvistui hänen viereensä. "Kristiina, rakas Kristiina!" kuiskasi hän, ojentaen hänelle salaa kätensä.
"Oi, rakkahin Rigmor neito!" kuiskasi Kristiinan tuttu ääni, ja Rigmorin kädenpuristukseen vastattiin lämpimästi ja kiihkeästi. "Minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, mutta minä en uskalla: minä en tahtoisi tulla tunnetuksi täällä."
"Seuraa minua sitten huoneeseeni! Mutta sano minulle nyt vain yksi sana: onko sinun veli raukkasi todellakin niin pahasti ruhjottu?"
"Oi, ikävä kyllä!" huokaili Kristiina. "Mutta vielä ikävämpää on, että hän kuolee rakkaudesta teihin."
"Kaarlo parka!" huokasi Rigmor.
"Virgo amata, ora pro nobis" [Rukoile puolestamme, rakastettu pyhä neitsyt], lauloi Martta ja käski heidän vaieta. He eivät puhuneet enää keskenään, ennenkuin olivat lukeneet Ave Mariansa loppuun, ja voivat huomiota herättämättä poistua kirkosta.
Nyt he astuivat, käsi toisen kainalossa Martan saattamana, linnaan, ja Rigmor ahdisteli surumielistä ystäväänsä tuhansin hellin kysymyksin Kaarlosta, joihin hän enimmäkseen sai vastaukseksi vain tulisen kädenpuristuksen.
"Oi, rakkahin Kristiina, tiedäthän sinä miten paljon minä aina olen pitänyt hänestä! Ja minä kadun niin katkerasti, että sillä tavoin teeskentelin hänelle kuninkaan hääiltana. Minä en voinut kärsiä hänen tyytyväistä ja tuttavallista esiintymistään, aivan niinkuin hänestä olisi ollut niin luonnollista, että minä rakastin häntä."