KUUDES LUKU.
Kolme kuukautta oli kulunut kuninkaan ja kuningattaren lähdöstä Schweriniin. Oli kylmä lokakuunyö. Pimeässä, ahtaassa kammiossa Lockumin luostarissa, Calenbergin maakunnassa, istui kookas, katumusta harjoittava munkki kyyristyneenä mustaan ruumiskirstuun, joka oli hänellä vuoteena. Rukousjakkaralla hänen vieressään paloi lamppu tuntilasin ja pääkallon välillä. Hänen jalot, melkein kuninkaallispiirteiset kasvonsa olivat hirvittävästi kuihtuneet. Enin osa kasvoja oli harmaantuneen, punertavan parran peittämä, joka ympäröi takkuisena likaisia poskia. Hänen kamalasti laihtuneen sankarivartalonsa alaosan peitti suuri, repaleinen sistersiensiläis-viitta, joka aikoinaan oli ollut valkoinen. Muuten hän oli alasti vyötäröihin asti. Hänen selkänsä ja leveät hartiansa olivat täynnä verisiä naarmuja, solmuinen katumusruoska hänen oikeassa kädessään osoitti mikä ne oli aiheuttanut. Tämä katuva itsensäkiduttaja oli piispa Valdemar. Hän oli ankarilla katumusharjoituksillaan täällä luostarissa tullut hyvin kuuluksi pyhyydestään, ja hän ikävöi nyt yhtä kiihkeästi tätä kunniaa kuin ennen maallista valtaa ja mainetta.
Tänä yksinäisenä yön hetkenä raskaat tunnonvaivat näkyivät häntä ahdistavan; hän tuijotti hurjan näköisenä eteensä ja teki ristinmerkin. "Väisty edestäni, saatana!" mutisi hän. "Tuotko sinä taas kirotun kruunusi, tikarisi ja myrkkysi! Pakene tai kumarru tomuun ja polvistu! Etkö näe, että minä olen pyhä mies? Etkö sinä näe miten he polvistuvat eteeni, kun minä istun tuolla ulkona terävällä kivellä ruoskien itseäni. Kun sädekehä pääni ympärillä alkaa loistaa auringonpaisteessa, silloin hurskaat pyhiinvaeltajat kumartuvat minun jalkoihini. Haa, onko sekin harhakuva — sinun työtäsi, sinä vanha ylpeydensaatana! Niin kauan kuin on pisarakin verta minun syntisessä ruumiissani, minä en saa sinua ruoskituksi sieltä. Nyt on taas keskiyö. Minä sulen oveni — ettei vain musta pääse sisään — se on kuitenkin pahin."
Nyt hän alkoi kiihkeästi rukoilla, mutta aina vähän päästä hän kirosi kamalasti ja siitä hän sitten ruoski itseään vieläkin kovemmin ruoskallaan. Samassa avattiin ovi raolleen: hurjat, karsaasti katsovat silmät tirkistelivät sieltä häntä, ja tuhkanharmaan pyhiinvaeltajahatun alta näkyi mustan, kiharan parran ympäröimät uskaliaat kasvot.
"Säästäkää selkäparkaanne, hurskas pyhimys", sanoi pilkallinen ääni nauraen. "Te ette kuitenkaan saa ruoskituksi vanhaa piispa Valdemaria pyhimysnahastanne!"
"Väisty minusta, saatana!" huudahti piispa ja tuijotti kauhistuneena yölliseen vieraaseensa.
"Ettekö te enää tunne vanhaa ystäväänne, kunnianarvoisa herra?" sanoi pyhiinvaeltaja astuessaan sisään. "Elkää toki pitäkö hurskasta pyhiinvaeltajaa paholaisena! Vaikka minä tulenkin vain myöhänlaiseen yöllä, ja vaikka minua kutsuvatkin mustaksi, niin ei minulla vielä kuitenkaan ole ei kynsiä eikä kavioita. Katsokaa tänne, tunnetteko te minut nyt, arvoisa pyhimys?" Hän heitti päähineen ja pyhiinvaeltajanviitan yltään, ja musta kreivi Henrik seisoi ritarillisessa puvussaan, komea rubiinikaulakoriste rinnallaan munkin edessä.
"Kreivi Henrik! Mitä te minusta tahdotte?" sopersi piispa hätääntyneenä, heittäen viitan paljaille hartioilleen ja astuen pois ruumiskirstusta. "Minkävuoksi tulette tänne häiritsemään minun katumusharjoituksiani? Minä olen luopunut maailmasta ja sen turhuudesta, ja ymmärrättehän te, että teidänlaisenne eksynyt maailmanlapsi on vain kiusaaja, jonka paholainen lähettää minun luokseni tehdäkseen minulle pyhyydentien vieläkin ahtaammaksi."
"Minä tulen pyhiinvaellusmatkalta, kunnianarvoisa isä, ja huonosti käy sen, joka ei tästälähin kutsu minua hurskaaksi herraksi. Eihän ainoakaan pyhiinvaeltaja kule Lockumin luostarin ohi näkemättä teitä. Pitäisikö minun, teidän vanhan ystävänne, kulkea ovenne ohi teitä tervehtimättä? Siitä on jo pitkälti aikaa kun me viimeksi tapasimme, ja onko maailmassa mikään ihmistä muuttuvaisempi. Mutta tuollaisena en toki luullut tapaavani teitä. Ruumiskirstuko olikin se valtaistuin, jonka puolesta te taistelitte? Oliko viheliäinen katumusruoska se valtikka, jota te olitte syntynyt kantamaan? Tähänkö päättyi uljaan piispa Valdemarin, kuninkaan pojan pyrkimys?"
"Näin päättyy maailman kunnian ja turhuuden tavoitteleminen! Elä puhu minulle valtikoista ja valtaistuimista! Ne turhat unelmat ovat jo haihtuneet minun mielestäni."