"Ymmärrän, ymmärrän, kunnianarvoisa, isä", vastasi kreivi Henrik kylmästi ja piiloitti pyhäinjäännöksen ilkeästi nauraen, "sitten, kun taas tavataan, mutta yhdellä ehdolla: minä näen kyllä teidän olevan liian pyhän ottamaan osaa minun maailmallisiin yrityksiini, mutta pyhäkin ystävä voi olla minulle tarpeen. Kun kuulette kerrottavan rohkeasta työstä, jonka vuoksi pannansäde uhkaa kiharaista päätäni, silloin näyttäkää, mitä saatte aikaan paavi Honoriuksen luona! Kyllä sitten vielä ehditte miettimään, mikä paremmin jäähdyttää polttavaa päälakeanne, pisara tähän jalokiveen säilytettyä verta, luuloteltu pyhimyssädekehä, vai Tanskan kuninkaan kruunu!"
"Haa! Minä ymmärrän sinut. Sinä olet kuitenkin viekas saatana. Pakene minusta, kiusaaja! pakene minusta, ikuinen valehtelija! Sinun pyhä veresi sekä sinun kruunusi ovat perkeleen petollisia häikäisykeinoja. Vain pilkkasanasi olivat tosia —, niin, tässä on valtaistuimeni, tässä on valtikkani; sillä minä vielä uhkaan sinua!" — Onnettoman piispan katse oli hurjistunut, ja hän istuutui nyt ylpeänä ruumiskirstunsa laidalle ja heilutti ruoskaa kaljun päänsä yli.
"Mieletön houkkio! Teille ei enää voi mitään!" mutisi kreivi Henrik suuttuneena heittäen pyhimysvaipan ylleen ja poistui pilkallisesti nauraen.
"Naura sinä vain niin että helvetti tutisee!" murahti piispa Valdemar tehden ristinmerkin. "Sinun täytyi kuitenkin väistyä!" Senjälkeen hän vaipui kalpeana ja uupuneena ruumiskirstuun.
Seuraavana aamuna toinnuttuaan hän nousi juhlallisen ja voitonriemuisen näköisenä ja kertoi hartaille luostariveljille olleensa tämän yön kovan koettelemuksen alaisena, mutta pyhän neitsyen avulla ja ankarilla katumusharjoituksilla hän oli saanut paholaisen ajetuksi ulos kammiostaan. Hän toivoi nyt päässeensä, samoin kuin pyhä Antonius, iäksi irti kiusaajastaan, ja he saisivat kohta veisata hänen sielumessunsa ja sulkea hänen kirstunsa kannen.
* * * * *
Sillävälin kreivi Henrik jatkoi hartaana pyhiinvaeltajana kotimatkaansa, ja suuresti kunnioittivat hänen maalaisensa hänen hurskauttaan ja nöyryyttään, kun hän Jalkasin kulki oman kreivikuntansa kautta Schweriniin.
Eräänä kirkkaana talvi-iltana laskeuva aurinko näytti hänelle vihdoinkin Schwerinin järven, sekä linnan korkeiden tornien siintävän etempänä. Hän pysähtyi miettimään mitenkä parhaiten voisi yllättää kauniin puolisonsa ja tulla vakuutetuksi hänen uskollisuudestaan; sillä ärtyinen mustasukkaisuutensa ei ollut vähääkään parantunut hänen pyhiinvaellusretkellään. Kuta lähemmäksi hän tuli kotiaan sitä typerämmältä tuntui hänestä luottaa kauniin vaimon uskollisuuteen, jota ei oltu ankarasti koeteltu. Kävellessään näissä ajatuksissaan hitaasti eteenpäin läpi hämärän, lehdettömän tammimetsän hän näki pienen, kyyryselkäisen hengellisen herran suurella kiireellä ratsastavan linnasta, ja hän tunsi maastakarkoitetun Riiben arkkidiakoni Arnfredin jonka hän oli ottanut suojelukseensa sekä nimittänyt linnanpapikseen.
"Tervetuloa, tervetuloa, armollisin suosijani ja herrani!" huusi Arnfred ja laskeutui hevosensa selästä. "Huhu teidän onnellisesta kotiintulostanne on saanut minut jättämään iltamessun pitämättä ja, niinkuin näette, tehnyt minusta innokkaan ratsastajan. Minä olen niin suuresti kiitollinen teille, ja minä saan nyt ensimäisenä lausua teidät tervetulleeksi teidän — oi, linnaanne oli aikomukseni sanoa!" Hän tekeytyi tämän sanoessaan hyvin surkean näköiseksi.
"Mitä tällä rukouspäivänaamallasi tarkoitat, pappi? Kyllä kai linna vielä on minun? Miten siellä voidaan? Elävät kai vielä puolisoni ja veljeni?"