"Hän antoi teille anteeksi ja rakasti teitä kuolemaansa asti", vastasi Kaarlo. "Rakkautensa teihin oli se rikos, jonka hän tunnusti kuningattarelle. Teidän sinettisormuksenne seurasi häntä hautaan — sillä hän kihlasi itsensä teille Jumalan valtakunnassa. Hän oli viaton ja uskollinen kuolemaan asti. Hän rukoilee nyt meidän kaikkien puolesta Jumalan luona. Tässä on käteni, kreivi Otto! Olkoon elämäni onnellisin päivä rauhan ja sovinnonpäivä meille kaikille!"
Otto vastasi ääneti ja liikutettuna rehelliseen kädenlyöntiin. Hän poistui hiljaisena ja surumielisenä vanhasta kuningaslinnasta — eikä Riisen Kaarlo enää milloinkaan tavannut häntä.
"Unohtakaamme tänä päivänä kaikki onnettomuutemme, jalo, kuninkaallinen sukulaiseni!" sanoi kreivi Albert kuninkaalle, joka seisoi äänetönnä ja miettiväisenä ritarisalissa katsellen lapsiaan ja häntä ympäröiviä ihmisiä, omituisen surumielinen ilme katseessa. "Onhan teillä taas lapsenne luonanne — minun kuninkaani, ja minulla omani", jatkoi kreivi Albert. "Puoli vuotta sitten me emme uskaltaneet odottaa tällaista ilonpäivää. Minulle kerrottiin varmana asiana vankilassani, että teidän leppymätön vihollisenne, herttua Aadolf, oli vienyt teidät ratsunsa selässä taistelutanterelta."
"Suuri Jumala! Herttua Aadolfko?" huudahti Valdemar. "Nyt vasta minä ymmärrän sen arvoituksen, nyt minä ymmärrän sinun rukouksesi, ylevä viholliseni! — Anna meille anteeksi meidän vikamme, niinkuin mekin anteeksi annamme velallisillemme!"
"Amen!" sanoi apotti Gunnar. Eikä oltu moneen vuoteen nähty kuningasta niin iloisena kuin tuona päivänä.
Tämän päivän jälkeen suuri kuningas eli vielä monta Tanskalle onneatuottavaa vuotta, saavuttaen itselleen Valdemar Lainsäätäjän nimen. Apotti Gunnar ja hurskas arkkipiispa, jota kuningas ei kuitenkaan enää koskaan saanut nähdä, avustivat uskollisesti häntä tässä suuressa rauhan työssä. Arkkipiispa kuoli Ifössä. Kuninkaan täytyi vielä kerran kauhistuen ja katuen muistella hänen viimeisiä sanojaan, jotka hän oli kuullut hänen lausuvan tuona kamalana jouluyönä. Hänen täytyi vielä ennen kuolemaansa kokea se raskas suru, että hän näki rakkaimman poikansa, Dagmarin hurskaan kuvan, sen onnettoman nuolen lävistämänä, joka Refsnesin metsästysretkellä Kallundborgissa lävisti koko Tanskanmaan sydämen. Vanha, kovia kokenut kuningas ei kuitenkaan nähnyt sen Kullenmiehen ennustuksen toteutuvan, joka säilyi taruna kansan suussa. Mutta ennustuksen harhaanjohtava vaikutus ehkä osaltaan aiheutti hänen kiirehtämään sen täyttämistä, kun hän onnettomasti erehtyen määräsi hallituksen jaettavaksi kolmelle pojalleen kuolemansa jälkeen. Hänen silmänsä ei tarvinnut nähdä sitä suurta surua, minkä Aabelin veljenmurha aiheutti maalle ja valtakunnalle, jolloin Tanskan onni taas himmentyi, kietoen sen kansan synkkään yöhön, kunnes viimeinen huomattava Valdemar nousi, Atterdagin nimellä, ilmaisten sukulaisuutensa Valdemar Suuren ja mainehikkaan Valdemar Seierin kanssa.