"Isä! isä!" huudahti Rigmor. "Sinä tunsit minut ja vaikenit!"
"Hiljaa! Laulu ei ole vielä loppunut!" vastasi Albert totisena.
Thorgeir Danaskjald jatkoi ja lauloi siitä, mitä vangittu kreivi oli vannonut sydämessään astuessaan ulos pimeästä tornista ja ajatellessaan kostoa, jonka oli vannonut tyttärensä ryöstäjälle. Nyt hän kuvaili äskeisen tapahtuman, ja mitenkä ritarin oma valinta määräisi, tulisiko hänestä ja kreivi Albertista verivihollisia tai ystäviä.
Kreivi Albert keskeytti laulajan ystävällisesti viitaten. "Sinä et valinnut kaksintaistelua vaimosi isän kanssa, ritari Kaarlo! — Sinä valitsit kuoleman minun kädestäni, ja senvuoksi minä vannoin antavani sinulle tyttäreni ja siunaukseni: Minä asetin sinut liian kovalle koetukselle. Mutta minä iloitsen: kreivi Albertin tyttären minä olen tuntenut, mutta nyt minä opin myöskin tuntemaan Riisen Kaarlon vaimon. Jumala teitä siunatkoon! Ymmärsittekö nyt minkälainen kreivi Albertin kosto oli?"
Kaarlo oli repäissyt siteen silmiltään ja syleili nyt tulisesti Rigmoriaan, joka uskaliaan soihtupojan puvussa lepäsi hänen sylissään runsaita ilonkyyneleitä vuodattaen. Sitten äsken yhdistynyt aviopari riensi leppyneen isän syliin. Ilo oli suuri ja yleinen.
Thorgeir Danaskjald oli tuonut mukanaan Kaarisenkartanosta Kaarlon ja Rigmorin molemmat lapset. Viattomien lasten näkeminen oli lepyttänyt ankaran isoisän. Hän oli tavannut heidät ja syleillyt heitä salaa voimatta kuitenkaan luopua siitä ankarasta kokeesta, minkä hän oli asettanut leppymisensä ehdoksi. Thorgeirin viittauksesta toi nyt nuori, kaunis nainen lapset esille. Nainen oli Thorgeir Danaskjaldin vaimo, Kaarlon ja Kristiinan hurskas sisar Margareta. Lapset lensivät riemusta huutaen vanhempiensa syliin. Kaikki tunkeutuivat iloisen osanottavina lähemmäksi, ja monet yhtyivät siihen onnitteluhuudahdukseen, millä kuningas ojensi kreivi Albertille kätensä. Mutta kreivi Otto seisoi etempänä ja tuijotti kalpeana kauniiseen Margareta-rouvaan.
Kun ensimäinen iloinen hälinä oli hiljennyt, ja kuningas, nuori Valdemar sekä kaikki ritarit olivat onnitelleet nuorta avioparia, astui kreivi Otto kalpeana ja hitaasti ritari Kaarloa kohti, joka huumautuneena ilosta ja ylenpalttisesta onnesta myöskin avosylin riensi tätä rakkainta nuoruudenystäväänsä ja aseveljeänsä vastaan.
"Te unohdatte onnessanne, jalo ritari Kaarlo", sanoi Otto astuen askelen taapäin, "että meidän vielä tänäpäivänä on taisteltava elämästä ja kuolemasta, enkä minä voi vastaanottaa ystävällistä syleilyänne, ennenkuin minä olen verelläni sovittanut teitä vastaan tekemäni rikoksen. Minä näen kuvan silmieni edessä, joka on minulle siitä voimakkaana muistutuksena. Missä on teidän onneton sisarenne Kristina?"
Kaarlon iloiset kasvot muuttuivat äkkiä surumielisiksi. Kyynel kimmelsi hänen tummansinisissä silmissään; hän viittasi ääneti taivaaseen.
"Kuollut!" huudahti kreivi Otto. "Armahda minua, laupias Jumala! Tulkaa nyt, ritari Kaarlo! Suokaa minun sydänverelläni puhdistaa teidän viattoman sisarenne kunnia ja tahraamaton nimi!"