"Minun kuninkaallinen sukulaiseni!" sanoi kreivi Albert rauhallisesti. "Kuninkaan sanaa on mahdoton rikkoa. Jos minä sitä väärinkäytän, niin on minun asiani vastata siitä, mitä teen. Ritari Kaarlo, Riisen herra, saa valita."
Valdemar loi läpitunkevan, synkän katseen peloittavaan sukulaiseensa. Hän mietti hetken aikaa ja hilliten suuttumustaan hän sanoi: "niin omituiselta kuin viimeinen ehtoni näyttäneekin, ja niin häpeälliseltä kuin minusta tuntuukin nähdä sisarenpoikani muuttuneen pyöveliksi ja minun ritarisalini veriseksi mestauspaikaksi — niin teille minä olen antanut sanani enkä minä sitä riko. Jos ritari Kaarlo nöyrtyy valitsemaan viimeisen pöyristyttävän ehdon, käännän minä inhoten pois kasvoni — ja teidän tahtonne täyttyköön!
"Mutta minä toivon urhean, jalosukuisen ritarin valitsevan ensimäisen ehdon, joka, niin tuskallinen kuin se onkin minulle, voi kuitenkin yksin ratkaista tämän asian, tuottamatta häpeää ja häväistystä ritaristolle ja kuningashuoneelle."
Kuningas vaikeni ja istui. Kaikkien katseet kohdistuivat nyt ritari Kaarloon, joka varmana ja sanaakaan sanomatta astui esiin ja löi syrjään kypäränsilmikon kalpeilta kasvoiltaan. Hän katsoi terävästi ja rauhallisesti kreivi Albertin synkkiin, raudanlujiin kasvoihin. Sitten hän irroitti kypärän päästään, sitoi olkavyönsä silmilleen, polvistui valtaistuimen eteen ja odotti ääneti ja liikkumatta surmaniskua sen miehen kädestä, jota vastaan hänen oli mahdoton nostaa aseitaan.
Kreivi Albert vetäsi mahtavan miekkansa tupesta kasvojenilmeensä vähääkään muuttumatta, ja kaikki ritarit tuijottivat häneen kauhistuneina kuin mielipuoleen. Hän astui askelen taapäin ja kohotti raskaan tuomarinmiekan. Kuningas kohotti kätensä ikäänkuin pidättääkseen häntä. Hän olisi tahtonut voimasanalla rikkoa lupauksensa ja pysäyttää kauhistuttavan kostotyön. Samassa nuori soihtupoika juoksi esiin aseenkantajien parvesta asettuen uskaliaasti ritari Kaarlon ja uhkaavan kreivi Albertin väliin. "Odota, säälimätön, leppymätön isä!" huusi Rigmorin ääni. "Katsokaa, minä olen teidän tyttärenne Rigmor, ja se ritari, joka tässä rikollisena polvistuu, on minun mieheni Jumalan ja maailman edessä."
Kreivi Albert antoi miekkansa vaipua ja katseli häntä ääneti ja rauhallisesti. Riisen Kaarlo tunsi Rigmorinsa äänen ja ojensi käsivartensa häntä kohti. Mutta hän ei repinyt sidettä silmiltään eikä liikahtanut paikaltaan.
"Katsokaa!" jatkoi Rigmor. "Hän on paljastanut päänsä kostajan miekalle. Hän on toivonut kuoleman teidän kädestänne, ankara isä! Hän ei tahtonut ostaa henkeänsä teidän verellänne. Mutta hän ei näin siitä luovu, hän ei saa enää notkistaa polveansa armottomalle. Nouse ylös, ritari Kaarlo! Puolusta henkeäsi, minun isäni ei ole enää teidän. Minä luovun tässä maailmassa oikeudesta olla vaimonne, ja te ette saa uhrata teidän kunniaanne minun tähteni. Jos joku täällä näin kunniattomasti murhataan, niin ottakoon hän minun henkeni! Minä vapisin isäni vihaa, silloinkun se oli oikeutettu, musertakoon se minut nyt, minä en enää sitä pelkää. Katsokaa tänne, ankara isä! Täällä polvistuu Pohjoisalbingin kreivi Albertin tytär. Jos sinä olet siihen oikeutettu, niin salli minun kuolla leppymättömän kätesi kautta. Mutta minä en salli alhaisen julmuuden häväistä ruhtinaallisen huoneemme kunniaa."
Ylpeänä ja rauhallisena uljas tytär polvistui isänsä eteen luoden häneen pelottoman katseen, missä kuvastui hänen oma ylpeä, kaikkia vaaroja ylenkatsova sielunsa.
"Nouse, ritari Kaarlo! nouse, tyttäreni!" sanoi hän rauhallisesti. "Jos sallitte, kuninkaani, niin annan vieraan ja puolueettoman äänen olla tuomarimme!" Hän viittasi aseenkantajilleen, ja heti senjälkeen Thorgeir Danaskjald astui esiin, kanteleensa kädessään. "Laula meille laulu vangitun kreivin kostosta!" sanoi totinen sotapäällikkö.
Kaikki katsoivat ihmetellen runoilijaan. Hän tervehti juhlallisesti kuningasta ja kaikkia kokoontuneita, ja muutaman kerran kieliä näppäiltyään hän lauloi laulun, jonka sisällys liikutti kaikkia, eniten kuitenkin ritari Kaarloa ja Rigmor-rouvaa. Aluksi hän lauloi vangitusta kreivistä, jota soihtupoikansa vankilassa lohdutteli, ja mitenkä hän viimeisenä päivänä heidän siellä ollessaan oli tuntenut ylpeän tyttärensä ja vannonut palkitsevansa hänen uskollisuutensa.