SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Näissä vakavissa ajatuksissaan Riisen Kaarlo ratsasti pikaisen ja onnellisen matkan suoritettuaan, eräänä sunnuntain aamupäivänä Riiben linnan portista ja edelleen puistokatua Riibehuusiin.
Samaa tietä hän oli tullut sinne ensi kerran lapsuudessaan, istuessaan vaunussa pienen Rigmorin rinnalla sinä päivänä, jona hän ensi kerran näki suuren kuninkaansa. Hänen koko elämänsä kulki hänen ohitsensa rakkaina, surumielisinä muistoina. Hänen ympärillään oli kaikki entisellään. Mutta silloin hän, lapsen unelmin ja toivein, ikäänkuin astui siihen ihmeelliseen ja monipuoliseen elämään, minkä hän nyt oli jättämäisillään. Myöskin kuninkaan ylevät unelmat olivat haihtuneet. Voittoisien valloitusretkien sijaan Tanska näytti nyt saavan rauhassa kehittää sisäisiä olojaan, ja Kaarlo unohti sekä itsensä että omat huolensa ajatellessaan kuningasta ja isänmaata. Hän näki porvarien vaimoineen ja lapsineen hiljaisesti iloiten tulevan tuomiokirkon puolipäivämessusta, ja nyt hän muisti olevan kahdennenkymmenenseitsemännen päivän kolminaisuudenpyhästä, jolloin pääalttarilta laulettiin evankeliumi Herran kirkastuksesta vuorella. Hurskas kyynel kimmelsi hänen silmässään, ja hän ratsasti tyynenä ja rauhallisena linnansillan yli sekä laskeutui ratsunsa selästä linnanpihan kaivon luona. Hän luovutti hevosensa eräälle aseenkantajalle ja astui rauhallisesti ylös linnanportaita. Sitten hän pyysi ovenvartijoiden ja henkivartijoiden ilmoittamaan tulonsa kuninkaalle, joka juuri oli palannut messusta ja nyt oli yksin salakammiossaan. Kaarlo käskettiin viivyttelemättä kuninkaan luokse, ja hänen asiansa tärkeys näytti herättävän suurta huomiota, henkivartijoissa, jotka vastoin tavallisuutta olivat saaneet käskyn poistua kuninkaallisten huoneiden etusalista.
Keskusteltuaan puoli tuntia salaisesti ritarin kanssa kuningas astui ulos salakammiostaan, ja kypäränsilmikko suljettuna Riisen Kaarlo seurasi häntä hitaasti ritarisaliin.
Kuninkaalla oli yllään komea kruunauspukunsa. Kruunu valkoisilla kiharoillaan ja valtikka kädessään, hän astui hitaasti ja juhlallisesti ritarisaliin, ja hänen ylevillä, vieläkin kauniilla kasvoillaan oli rauhallisen vakava ilme. Kuninkaan astuessa ritarisaliin kaikki hänen ritarinsa ja läänitysmiehensä seisoivat kahdessa pitkässä rivissä molemmin puolin valtaistuinta. Kaarlo seurasi häntä tykkivin sydämin ja pysähtyi sekavin ilon ja levottomuuden tuntein nähdessään kookkaan, vakavan kreivi Albertin mustissa varustuksissaan seisovan Junker Strangen ja Jaakko Sunenpojan vieressä valtaistuimen oikealla puolen, sekä kreivi Oton, joka seisoi nuorempien ritarien eturivissä vasemmalla puolen valtaistuinta. Kuninkaallisen valtaistuimen näköisellä korotetulla istuimella, ja lähinnä sen oikealla puolen, istui Dagmarin kruunattu poika kaikessa ruhtinaallisessa komeudessaan, nousten kunnioittavasti vastaanottamaan kuninkaallista isäänsä. Kolmelta matalammalta istuimelta, jotka olivat hyvin loistavasti koristetut, nousi kolme komeapukuista poikaa: ne olivat kuninkaan nuorimmat pojat, Eerik, Aabel, ja Kristoffer, jotka myöskin olivat lunastetut vankilasta, missä he olivat olleet isänsä puolesta panttivankeina.
Kuningas istuutui valtaistuimelle, ja joukko hengellisiä herroja, niiden joukossa apotti Gunnar, Henrik Harpestreng sekä monta piispaa, lauloivat juhlallisen ylistyslaulun, kiittäen laupiasta Jumalaa, joka niin monen raskaan koetuksen jälkeen oli taas antanut Tanskalle takaisin kuninkaansa sekä hänen poikansa ja maan urhokkaimmat ritarit. Senjälkeen kuningas nousi valtaistuimeltaan ja puhui arvokkaasti ja voimakkaasti uskolliselle Tanskan kansalle sekä valtakunnan etevimmille miehille. Hän ylisti nöyrästi Kaikkivaltiaan käsittämättömiä teitä, joka kautta ahdistuksen ja tuskan antaa eksyneelle sielulle rauhan ja pelastuksen. Hän vakuutti tahtovansa vihkiä elämänsä viimeiset päivät rauhan ja vanhurskauden tekoihin eikä hän halunnut sen korkeampaa kunniaa kuin kuolemansa jälkeen tulla mainituksi Valdemar Suuren pojaksi, Tanskan suojelijaksi ja lainsäätäjäksi.
Kaikki hengelliset ja maalliset herrat ja suuri joukko kaikensäätyisiä kansalaisia yhtyivät raikuviin hyväksymishuutoihin kuninkaan lopetettua puheensa.
"Ja nyt, jalot ritarit ja Tanskan miehet!" jatkoi kuningas. "Ennenkuin minä jätän tämän paikan, on minulla eräs velvollisuus täytettävä. Ritari Kaarlo, Riisen herra, joka on täällä, ja joka muuten on yksi parhaimmista ja uskollisimmista ritareistani, on suuresti loukannut minun ruhtinaallista sisarenpoikaani, Orlamünden kreivi Albertia, koska hän ilman tämän isällistä suostumusta on salaisesti vienyt pois ja nainut hänen ainoan tyttärensä. Ylevästi harrastaessaan minun vapautustani ja isänmaan parasta on, minun loukattu sukulaiseni siirtänyt näihin asti sakkojen ja ritarillisen hyvityksen vaatimuksen ritari Kaarlolta, Riisen herralta, tästä hänen uskaliaasta ja omavaltaisesta teostaan. Kuninkaallisen valtani ja voimani nojalla minä sallin nyt loukatun isän itse esittää, minkä hyvityksen hän tahtoo oikeuden ja kohtuudenmukaisesti vaatia tältä ritarilta, jonka kasvoja hän ei ole tahtonut nähdä ennen tätä oikeuden ja koston hetkeä. Minä luotan jaloon sukulaiseeni siksi paljon, että, joskaan hän ei voisi eikä tahtoisi anteeksi antaa, niin hän ei kuitenkaan voi vaatia minkäänlaista häpeällistä rangaistusta näin kunnioitetulle ja rehelliselle ritarille, vaan sallii ritariston lakien olla tässä määräävinä. Ne määräävät tällaisesta loukkauksesta ankaran rangaistuksen, mutta kuitenkin sellaisen, joka on sovelias urhoollisten ja jalosukuisten ritarien kesken. Minkä kunnianhyvityksen tai rangaistuksen jalo sukulaiseni vaatineekin, ja ritari Kaarlo, Riisen herra, sen vapaaehtoisesti ottaa suorittaakseen, sen minä täällä vahvistan, molempien toivomusten mukaiseksi kuninkaallisella ja järkähtämättömällä sanallani."
"Minun jalo herrani ja kuninkaani!" alkoi nyt synkkä kreivi puhua. "Teidän sananne ja lupauksenne on meidän yhteinen tuomarimme tuolla ylhäällä, ja kaikki nämä Tanskan ritarit täällä kuulleet. Muistakaa se, kun kuulette minun vaatimukseni! Sille miehelle, jonka kasvoja vannoin olla näkemättä tähän oikeuden- ja kostonhetkeen asti ja jonka nimeä kuulemasta pyysin teidän säästämään minua tavatessani teidät kurjuuden synkimmässä asunnossa — sille miehelle, jonka herra ja asemestari minä olin ja jota minä rakastin kuin omaa poikaani, kunnes hän pakoitti minut vihaamaan itseään pahimpana vihollisenaan — hänelle minä vaadin rangaistukseksi, että hän joko taistelee minun kanssani tällä hetkellä elämästä ja kuolemasta tai että hän minun kuninkaani ja koko ritariston läsnäollessa sidotuin silmin vastaanottaa sen kostonlyönnin, jonka minä olen vannonut omakätisesti langettaa, ja minä olen vakuutettu siitä, että se loukkaa yhtävähän hänen ritarikunniaansa kuin häpäisee minun nimeäni kuningas Valdemarin ruhtinaallisena sukulaisena." Kaikki ritarit säpsähtivät.
"Mitä!" huudahti kuningas kiivaasti ja tulistuneena. "Uskallatteko näin väärinkäyttää minun sanaani ja lupaustani?"