Kaarlo ihmetteli hämäriä sanoja ja koetti löytää niistä lohdutusta levottomalle sydämelleen. Vanhus aikoi vielä puhua jotakin, mutta samassa kuului hirvittävä huuto tornin sisästä, ja vanhus kalpeni. "Lamppu!" huudahti hän. "Pois tieltä!" Näin sanoen hän syöksyi kuin raivohullu alas kiertoportaita ja työntäsi Kaarlon niin voimakkaasti syrjään, että tämä menetti tasapainonsa torninlaella ja kaatui pitkälleen. Kaarlo katsahti pohjattomaan kuiluun, mutta piteli lujasti kiinni itseään ja kömpi takaisin portaille. Pian hän saavutti vanhuksen, ja kun pyöreän tornihuoneen ovi aukesi, leimahtivat liekit heitä vastaan. Luukut ja seinälaudoitukset paloivat, ja kivipöydällä palavien paperien välissä istui kuihtunut naisolento nauraen ja laulaen sekä hurjasti huutaen loimuavien liekkien keskellä. Kaarlo sieppasi hänet syliinsä ja syöksyi savun ja liekkien halki alas tornin portaita, sill'aikaa kun vanhus vain ajatteli paperiensa ja salaisten tavaroittensa pelastamista.
Kaarlo ennätti alimmalle portaalle ja onnistui saamaan kangen pois ovelta, päästen tukehtumatta ulos raittiiseen ilmaan. Mutta onneton Helena-rouva makasi kärventyneenä ja puolikuolleena hänen sylissään.
"Volmar, Volmar!" vaikeroi hän. "Sinun tähtesi joudun iankaikkiseen kadotukseen" —
Kaarlo laski hänet vuorelle ja aikoi, jos mahdollista, vielä joutua pelastamaan onnettoman tietäjän. Mutta hän huomasi kauhukseen liekkien leimahtelevan ulos kaikista tornin luukuista, ja vanhus seisoi tornin katolla, nippu palavia papereita kädessään, joita hän heitteli ympärilleen ilmaan, samassa möristen loitsurunoja ja heilutellen riimusauvaansa, ikäänkuin sillä liekkejä asetellen. Mutta ne saavuttivat hänet kuitenkin. Hän kierteli itseään epätoivoisesti liekeissä ja katosi samassa näkyvistä.
"Pala, pala, sinä musta saatana!" huusi kuoleva nainen. "Minä palan jo. Nyt saa kuningas Volmar rauhan minulta tuomiopäivään asti. — Minä olen Kullenmiehen kuningatar — minä syöksyn hänen kanssaan syvyyteen. Haa, myllynkivi — myllynkivi! Se riippuu nyt ikuisesti kaulassani —. Missä, Volmar, ovat nyt sinun kuningattaresi? — Oi, Dagmar! Dagmar! rukoile minun puolestani! Ylpeä Beengjerd kuristaa minut verisellä kaulakoristeellaan" —
Huutaessaan näin tuskallisesti ja katkonaisesti hän kierittelihe epätoivoisesti ja heitti henkensä. Kaarlo kohotti yhteenliitetyt kätensä kohti taivasta ja palavaa tornia. Samassa liekit leimahtivat katon harjan yli, ja musta olento syöksyi sieltä alas hänen jalkoihinsa. Se oli onneton Kullenmies, jonka hiiltynyt ruumis musertui kivien väliin.
Nähdessään Kullenin tornin palavan oli joukko lähiseudun ihmisiä kiirehtinyt sinne sammuttamaan ja pelastamaan. Kansa kammoksui yleisesti Kullenmiehen noiduttua tornia, joksi he sitä kutsuivat, mutta voudin käskystä sai uteliaisuus väistyä, ja heidän oli pakosta rientäminen onnettomien avuksi.
Jätettyään hiiltyneet ruumiit, joita useimmat pelkäsivät, muutaman talonpojan ja erään kunnianarvoisan papin huostaan, palasi Kaarlo salaisen kauhun tunteen valtaamana takaisin hevosensa luo, jonka hän oli sitonut kanervakummulla olevaan pylvääseen. Hän näki nyt selvästi pääkallon pylvään päässä ja kyseli eräältä skånelaiselta talonpojalta, joka seurasi häntä, kenenkä pahantekijän pää siihen oli pantu toisille pelotteeksi ja varoitukseksi.
"Hän oli yksi niitä paholaisen enkeleitä, joka lensi kuningas Sverkerin tyttären kanssa luostarista", vastasi talonpoika. "Mutta ritari Folkenpoika, senkin hirtehinen, joka pakeni nunnan kanssa, hän pääsi sieltä ehein nahoin. Ei ne sellaiset herrat niin vähällä joudu kiinni", lisäsi talonpoika. "Kyllähän sen herrakin tietää, että missä mahtava pääsee livahtamaan hirsipuun ohi, siellä köyhä pian hirtetään. Se on maailman meno. Pahasti se nyt tuolla irvistääkin. Jos ei neito olisi ollut niin ylhäistä sukua, niin olisi kai tuokin säästänyt valkeat kaulanikamansa. Mutta pahuudella on pitkät jäljet, eikä karhunpoikien kanssa ole leikkimistä."
Ajatuksiinsa vaipuneena ritari Kaarlo nousi kimonsa selkään ja ratsasti pois. Kertomus ritari Folkenpojasta muistutti hänelle hänen omaa kohtaloaan. Tanskalainen ritari ei ollut ryöstänyt kuninkaantytärtä luostarista, vaan kuitenkin Pohjoisalbingin mahtavan herttuan tyttären, joka oli määrätty luostariin tai ruhtinaan morsiameksi. Nyt kun hän ei tiennyt missä päin maailmaa Rigmor oli, olivat kaikki muut huolet hänestä mitättömiä, mutta hän ei voinut kuitenkaan olla asemaansa ajattelematta. Leppymättömältä kreivi Albertilta hän voi odottaa mitä pahinta, ehkä ankara isä oli jo sulkenut tyttärensä luostariin. Kaarlo arveli nyt tapaavansa kreivi Albertin Riibehuusissa; mutta hänen asiansa kuninkaalle sekä toivonsa saada jonkinlaisia tietoja Rigmorin kohtalosta jouduttivat häntä. Pääkallon näkeminen oli hänestä enne siitä, että hän nyt kulki varmaa kuolemaansa kohti. Mutta hän kannusti ratsunsa eikä ruvennut sen enempää arvelemaan. Hän toivoi kuitenkin kreivi Albertin ritarillisuuden ja kuninkaan suosiollisuuden ja oikeamielisyyden sallivan hänen kaatua rehellisenä ja kunniallisena ritarina miekka kädessään, kreivi Albertin mahtavan ritarimiekan kautta. Suurin onni mitä hän vielä voi odottaa oli saada taistella entisen herransa ja asemestarinsa kanssa elämästä ja kuolemasta. Ja vaikka hän ei enää voinutkaan tunnustaa vanhentunutta, vihanhivuttamaa sotapäällikköään itseään voimakkaammaksi ritarillisten aseiden käytössä, niin hän tunsi kuitenkin, että hänen oli mahdoton käyttää ritarimiekkaansa oman elämänsä puolustukseksi Rigmorin vanhaa kunnianarvoisaa isää vastaan. Myöskin kreivi Oton kanssa hänellä oli kunnianasia ratkaisematta, ja hän ratsasti Riibeen siinä vakavassa uskossa, ettei hän enää koskaan saisi nähdä Rigmoria. Itsellään hän ei myöskään uskonut olevan pitkältä aikaa suremiseen tässä maailmassa, sillä varmasti hän jommastakummasta kuninkaan urhokkaista sisarenpojista saisi tervetulleen ja kunniallisen surmaajansa.