Viimein vuorimies nousi, tarttuen jalkojensa juuressa olevaan sytytettyyn sarvilyhtyyn. Hän viittasi Kaarloa seuraamaan itseään ja avasi muurissa olevan salaoven. Sen takana olivat kapeat portaat, jotka näyttivät johtavan tornin katolle. Kaarlon heittäessä vielä kerran silmäyksen taakseen laudoituksen vuodekomeroon, oli mielipuolen katseessa niin hurja ilonilme, että hänen mielensä keventyi huomatessaan pitkäkäsivartisen saattajansa sulkevan oven jälestään rautakangella.

Vanhus nousi nyt ylös portaita. Kaarlo seurasi häntä ääneti ja odotteli levotonna hetkeä, jolloin hän kahdenkesken voi samalla kysellä häneltä neuvoja ja lohdutusta omalle huolestuneelle sydämelleen.

Kun he olivat astuneet muutaman porrasaskelen, kuuli Kaarlo alhaalta hurjaa naurunhohotusta ja saman kamalan laulun, joka jo äsken oli kauhistanut häntä. Vanhus ei näyttänyt siitä välittävän, vaan astui rauhallisesti ylös rappusia, jotka päättyivät kiertokäytävään, tullen aina vain yhä ahtaammiksi. Viimein he olivat tornin katolla, ahtaalla avoimella paikalla, missä ei ollut minkäänlaista suojusaitaa. Kirkas tähtitaivas oli heidän päänsä yllä, ja syvä, huimaava syvyys parin askelen päässä joka puolella. Korkea torni oli aivan vuoren huipulla; sen pohjoispuolella, sisäänkäytävän vieressä, oli pieni penger, mutta meren puolelta se kohosi jyrkkänä jatkona synkälle syvyydestä kohoavalle vuorenseinälle. Muuten niin rohkean ritarin päätä alkoi huimata, ja hänen täytyi nojautua miekkaansa, ettei suistuisi syvyyteen. Kun hän nyt pyörtymystään voittaakseen kiinnitti katseensa seuralaiseensa, oikaisi Kullenmies kumaran selkänsä ja seisoi sankarivartaloisena hänen edessään, kasvoilla hurjan uhkamielinen ilme. "Täällä me olemme yksin" — sanoi hän ja loi ritariin läpitunkevan katseen — "ja täällä olen minä vanhuudestani huolimatta väkevin. Sano minulle täällä, taivaan ja syvyyksien välillä, mitä tahdot tietää."

Kaarlo kokosi kaikki voimansa. Hän oli valmis puolustautumaan viimeiseen asti ja taistelemaan jalansijasta synkän vanhuksen kanssa heti, jos tämä vain tuli häntä liian lähelle pitkine käsivarsineen. Mutta Kullenmies seisoi hiljaa ja antoi hänen rauhassa miettiä. Silloin Kaarlo muisti kuninkaansa käskyn ja unohti vaarallisen asemansa. Hän nojautui tukevammin miekkaansa ja kysyi nyt peloittavalta Kullenmieheltä mitä hänen kuninkaansa oli ajatellut sinä päivänä, jona hän ajatuksiinsa vaipuneena oli seisonut jalka satulanjalustimessa, sekä mitä hän siitä sanoisi.

Vanhus vaikeni ja katseli kauan tähtiä. Tuosta katseesta, joka vielä äsken oli väsähtänyt, loisti nyt omituisen outo tuli. Senjälkeen hän lausui hitaasti puoleksi hyräillen:

"Sun herrasi kuninkaasi miettii, Mikä kohtalo poikansa lie, Kun oma purtensa valkamaan joutuu? Tämä viesti ankara hälle vie: Sota, riita, rikkovi sovinnon, Vaan kaikki he saa kuninkaaksi."

Kaarlo painoi jokainoan sanan sieluunsa, niinkuin olisi kuninkaan ja maan pelastus niistä riippunut, vaikka hän ei kuitenkaan uskonut näiden sanojen voivan lohduttaa tai rauhoittaa kuningasta, sillä hänen mielestään ne sisälsivät pikemmin onnettomia ennustuksia. Jo matkalla hänen omatuntonsa oli soimannut häntä siitä, että hän etsi neuvoja ja lohdutusta kuuluisalta ennustajalta, jonka epäiltiin seurustelevan pahojen henkien kanssa. Mutta niin kauan kuin hän toimitti herransa asioita, hän ei vähääkään epäillyt ja nyt hän oli jo lähtemässä pois saamatta huojennusta raskaalle sydänsurulleen.

"Jos tahdot tietää enemmän", sanoi Kullenmies, "niin kysy pian. Tuolla on onneton tähti meidän päämme päällä."

"Oi, Rigmor, Rigmor!" huokaili Kaarlo ja kysyi nyt vanhukselta omassa nimessään, tiesikö hän missä Rigmor oli, ja voisiko hän ilman syntisiä ja kirottuja keinoja neuvoa hänelle saisiko hän vielä nähdä vaimonsa tässä elämässä.

"Jos pääset elävänä täältä", mutisi vanhus, "niin saat pian tietää missä hän on. Mutta jos ei rakkaus ole vihaa voimakkaampi, niin on se tieto sinulle onnettomuudeksi."