"Avatkaa minulle, viisas herra Thord!" sanoi Kaarlo, "minulla on teille salaista asiaa herraltani ja kuninkaaltani. Minä tahdon puhua teidän kanssanne kahden."
"Kun näen pohjantähden pääsi kohdalla, silloin päästän sinut sisälle!" vastasi ääni. "Mutta jos tahdot totella neuvoani, niin pakene täältä! Sinä tulit onnettomalla hetkellä. Kuolema seisoo rinnallasi ja etsii saalistaan minun kattoni alta. Ei hän kysy olemmeko me vanhoja tai nuoria."
Käheä ääni vaikeni, ja Kaarlo kuuli nyt kimeän naisäänen kiistelevän vanhuksen kanssa tornissa. Hurjasti nauraen tuo sama naisääni alkoi laulaa laulua, joka sai veren jähmettymään jumalisen ritarin suonissa. Kaarlo ymmärsi vain muutamia kauhistavia sanoja, mutta hurjat sydäntävihlovat sävelet tulivat epätoivoisesta sielusta, joka tuskissaan uhmaili taivasta ja ikuista tuomaria. Kaarlo kohotti päänsä taivasta kohti ja huomasi pohjantähden aivan tornin kohdalla. Hän tarttui taas miekkaansa ja kopautti voimiensa takaa ovelle.
"Minä tulen! Minä tulen!" kaikui käheä ääni ylhäältä. "Sinä pakoitat minut siihen, voimakas tähti!"
Hetken päästä jo lukot ja telkeet ratisivat. Ovi aukeni.
"Astu sisään, sinä rohkea ritari!" sopersi käheä ääni hiukan kovemmin. "Sinun seuralaisesi on jo kynnykseni tälläpuolen. On nyt oma asiasi pääsetkö elävänä näiden muurien sisältä."
Miekka kädessään Kaarlo astui pimeään holviin, ja hän teki ehdottomasti ristinmerkin nähdessään edessään tuon hirvittävän olennon, joka puettuna mustaan vuorimiehenpukuun, sytytetty sarvilyhty kädessään, seisoi torninrappusilla. Hän näytti satavuotiselta vanhukselta, ja hänen pitkä, valkoinen partansa ulottui melkein vyön alapuolelle. Hänen kasvonsa olivat kuivettuneet ja ryppyiset ja tomuisen tammenkuoren väriset. Hänen silmänsä olivat himmeät ja selkänsä kaareksi koukistunut. Tässä asennossa hän oli kutistunut kääpiön kokoiseksi; mutta oikaistessaan selkänsä hän oli kookastakin ritaria pitempi. Hänen pitkät käsivartensa ulottuivat melkein maahan asti. Hänellä oli päässään lieritön pyöreä nahkahattu. Suuri nahkaesiliina ulottui melkein jalkoihin asti, ja hihnasta, joka sen kiinnitti vyötäisille, riippui pieni sarvilyhty, mutta se ei ollut sytytetty. Oikeassa kädessään hänellä oli leveä käyräsauva, joka oli täyteen kirjailtu riimuja ja outoja merkkejä.
"Seuraa minua!" sanoi vuorimies ja astui edeltä ahtaita kiertoportaita. Kaarlo seurasi häntä ääneti, tykyttävin sydämin. Hän laski kuusikymmentä porrasta, ja nyt he olivat ovella. Vuorimies työntäsi sen auki sauvallaan, ja he astuivat tilavaan, pyöreään holvikattoiseen huoneeseen, jonka laudoitetuissa seinissä oli neljä suurta luukkua, yksi kullekin ilmansuunnalle. Pyöreä tornihuone oli melkein samalla lailla sisustettu kuin Seebyykartanon observatorio, jota Kaarlo ei koskaan voinut unohtaa. Hän näki takan ja sillä joukon omituisia vateja ja savipulloja, luukkujen edessä olevilla telineillä suuria metalliputkia sekä keskelle lattiaa asetetun suuren nojatuolin vieressä olevalla pyöreällä kivipöydällä joukon puoleksi palaneita, punaisilla merkeillä täytettyjä pergamenttilehtiä. Vanha vuorimies istui ääneti tuolissaan välittämättä vähääkään vieraastaan. Hän piteli suurta, hiottua lasia himmeän silmänsä edessä selaillessaan papereita ja siirsi suuren rautalampun lähemmäksi itseään.
Kaarlo ei uskaltanut häiritä häntä, vaan katseli sill'aikaa tarkasti kaikkia ympärillään olevia esineitä. Suuri joukko takan luona läjässä olevia raakoja metalleja ja kiviä osoittivat, ettei vanhus turhaan kantanut vuorimiehenpukuaan. Mutta Kaarlo ei katsellut kauan kuolleita, kiiltäviä aarteita. Hän etsi turhaan sitä naisolentoa, jonka vihlova ääni oli äsken täyttänyt hänet niin omituisella kauhulla. Lopultakin hänen katseensa huomasi pienen aukon laudoituksessa, minkä takana oli jonkinlainen vuodepaikka. Hän näki nyt hämmästyksekseen kuolonkalpeat, ryppyiset naiskasvot, jotka nojaten laihoihin käsivarsiin ja puoleksi mustan, vanuneen tukan peittäminä, tuijottivat säihkyvin silmin häneen, huulilla mielipuolen hymy.
Kaarlo astui tahtomattaan askelen taapäin, mutta tointui pian ja katseli jännittävän tarkkaavasti noita kuihtuneita, onnettomia kasvoja, joilta, ei kauneus ja naisellinen arvokkaisuus vielä kokonaan ollut hävinnyt. Tämä paikka oli ehdottomasti johtanut hänen mieleensä Seebyykartanon, ja samat muistot loivat myöskin hänen eteensä kauniin Helena-rouvan kuvan. Mitä kauemmin hän tarkasteli laudoituksen reiästä katselevia kalpean mielipuolen naisen kasvoja, sitä selvemmin hän huomasi niissä tuntevansa kauniin Helena-rouvan kasvot. "Se on hän!" sanoi hän itsekseen, katsellessaan naista sydämellisellä osanotolla. Tämä nyökkäsi hänelle hurjasti hymyillen, ja kyynel valahti kalmankalpeiden poskien uurteille; mutta hän istui yhä liikkumatta ja aivan ääneti samassa asennossaan. Aina vähän päästä hän loi aran katseen vanhaan vuorimieheen; sitten taas nuo kiiluvat silmät tuijottivat omituisen terävästi ja epätoivoisesti ritariin, täyttäen tämän mielen samalla jäätävällä kauhulla kuin nuo äsken kuulemansa vihlovat äänet.