"Te ette näe minua, herra kuninkaani, ennenkuin olen toimittanut käskynne!" vastasi Kaarlo käsi sydämellä. Kuningas ojensi hänelle kätensä, ja Kaarlo painoi sen huulilleen. Sitten kuningas viittasi häntä kiirehtimään ja pani sormen suulleen. Heti senjälkeen nähtiin Riisen Kaarlon ratsastavan uskollisella kimollaan Riibehuusin linnanpihalta.
KUUDESTOISTA LUKU.
Oli hiljainen tähtikirkas talviyö. Ritari Kaarlo, Riisen herra, pysäytti hengästyneen ja hiostuneen ratsunsa Kullenin juurelle.
Monien vaikeuksien jälkeen hän oli löytänyt tien, usein hän oli saanut sitä kysellä ja tiedustella, sillä hän ei ollut koskaan ennen käynyt siellä. Kullenin lähitienoilla hän oli ensiksi kysellyt ritari Thord Knuutinpoikaa tai vanhaa Thord Knuutinpoika Bondea; mutta häntä ei kukaan tuntenut, ja Kaarlo pelkäsi jo hänen kuolleen. Kun hän viimein huolestuneena kyseli, eikö kukaan ollut tuntenut Kullenmiestä, ja oliko hän jo kauan sitten kuollut, oli häneen katsottu ihmetellen, ja silmiään ristien talonpojat olivat viitanneet Kullenin kukkulalle. "Se mies ei ikinä kuole", mutisivat he, "sillä hän on kummitus tai noita, ja hän asuu Kullenin loihdutussa tornissa." Näihin tietoihin oli Kaarlon täytynyt tyytyä, mutta hän ei saanut mistään hinnasta mukaansa opasta Kullenmiehen asunnolle. Oli hengenvaarallista, lähestyä häntä, varsinkin öiseen aikaan — sanottiin — sillä silloin hän seurusteli noitien ja kaikenlaisten hornanhenkien kanssa. Kaarlo ratsasti senvuoksi yksin tietä, jota hänelle kauhistuksella osoitettiin.
Nyt hän näki tumman vuoritunturin, joka ylpeän majesteetillisena kohosi meren yli. Autio vaara oli paljoa mahtavampi ja peloittavampi kuin hän oli ajatellut, sillä hän oli kuvitellut sen Stens Klintin muotoiseksi. Hän ei päässyt enää pitemmälle hevosellaan ja turhaan hän etsi puuta tai kantoa mihin sitoa hevosensa. Samassa hän huomasi etempänä kanervakankaalla pylvään. Hän ratsasti mietteissään sinne ja sitoi kiinni hevosensa. Hän taputti rauhoittavasti levotonta kimoansa ja käski sen seistä hiljaa, siksi kunnes hän palaisi; ja näytti siltä, kuin uskollinen eläin olisi ymmärtänyt, sillä se jäi rauhallisena seisomaan ja katseli herransa jälkeen kuutamoiselle rinteelle. Kaarlo riensi ylös jyrkkää tunturin rintamaa; hän katsahti vielä kerran taakseen ratsuunsa, näyttäen kaipaavan sen seuraa, ja nyt vasta hän huomasi sitoneensa hirsipuuhun hevosensa, sillä hän luuli eroittavansa pääkallon korkean patsaan päästä.
Yksinäinen ritari tunsi ehdottomasti kauhusta värähtävänsä. Hän astui hitaasti edelleen, kaivaten sydämen pohjasta vanhaa, puheliasta Marttia. Uskollinen vanhus oli viimeisellä pitkällä matkallaan herransa kanssa saanut kovan pakotuksen ainoaan käsivarteensa, ja nyt hän eleli uudelleen! lapsuutensa ajan leikkiessään isäntänsä lasten kanssa Kaarisenkartanossa.
Kaarlo lähestyi Kullenin kukkulaa. Hän oli jo etempää huomannut siellä tumman kivikasan, mutta oli luullut sitä tunturihuipuksi. Lähemmäksi tultuaan hän huomasi sen olevan tunturilta kerätyistä kivistä rakennetun pyöreän tornin. "Tuo on varmaankin Kullenmiehen asunto!" sanoi hän, ja hänen mieleensä johtui Seebyykartanon torni sekä siellä näkemänsä omituinen olio, joka oli koonnut palavia papereita liekeistä. Tuon olion sekä Saxon haudalla tapaamansa vuorimiehen hän oli kauan luullut samoiksi, eikä hän epäillyt vähääkään tuon salaperäisen miehen olevan juuri kuuluisan Kullenmiehen. Tuota outoa olentoa, joka jo hänen lapsuudestaan asti oli esiintynyt niin uhkaavana hänen elämässään ja unelmissaan, oli hän nyt menossa tapaamaan kysyäkseen häneltä neuvoa herrallensa ja kuninkaallensa. Kaikenlaiset sadut velhoista ja tarinat henkiolennoista johtuivat elävästi hänen mieleensä. "En koko maailman rikkauksista tekisi tätä matkaa kenenkään muun tähden", sanoi hän, "kyllä sentään Rigmorini edestä", lisäsi hän, ja hänen lausuessaan tuon rakkaan, kalliin nimen, välähti samassa toivonkipinä hänen levottoman sielunsa läpi, ja hänen pelkonsa oli poissa. "Taivaan Jumala! Jos hän vielä elää"! huudahti hän, "niin varmaankin tämä ihmeellinen mies voi antaa minullekin neuvoja ja lohdutusta! Hän sanokoon minulle, missä hän on, ja mitä minun on tehtävä!"
Kaarlo kiirehti askeleitaan. Hän astui tornin ympäri ja löysi pian sen pohjoispuolelta pienen vahvasti lukitun oven. Hän otti miekan käteensä ja koputteli sen kahvalla oveen. Se kaikui kumahtaen yön hiljaisuudessa; mutta kesti kauan, ennenkuin hän huomasi merkkiäkään siitä, että torni oli elävien asunto. Viimein hän kuuli ylhäältä päänsä päältä käheän, sopertavan äänen, joka näytti tulevan korkealta muurissa olevasta reiästä. "Kuka olet, julkea!" kuiskasi se. "Mitä asiaa sinulla on tänne, missä kuolema istuu kynnyksellä, ja kadotus saalistaan vaanii?"
"Avatkaa, herra Thord Knuutinpoika! Avatkaa, ritari Thord!" sanoi Kaarlo. "Minä olen kuningas Valdemarin lähetti."
"Vihdoinkin, vihdoinkin!" kuiskasi ääni sieltä ylhäältä. "Sinä tulet myöhään, Riisen Kaarlo! Tähti on sammunut leijonan silmästä. Valdemar Seierin nimi ja onni ovat sammuneet kuin tähden lento, ja pimennyt on Pohjolan kruunu."