"Voittoon ja onneen Volmari syntyi — Niin tähtien kirjat tietää — —"
"Ei, ei, ei niin ollut tähdissä. Ei hän niin laulanut." Hän oli taas kauan ajatuksissaan. "Niin, aivan oikein", sanoi hän sitten surumielisesti. "Onnellisina päivinä sen lauloin toisin:
"Voittoon ja onneen Volmari syntyi, Mutt' miehenä murheen eli, Ja tähtien kirjat tietää; On riemu murheen veli."
Hän huokasi syvään. "Mitä hän lauloikaan vaarallisesta neidosta?" jatkoi hän. "Tarkoittiko hän sillä Audacia parkaa? Tosiaankin, hän oli hurskas ja puhdas kuin pyhä neitsyt, ja kuitenkin hänestä oli minulle enemmän vaaraa kuin kaikista vihollisistani. Entä jousimies? Aivan oikein! Se sana oli tosi. Mutta tuo viekas jousimies ei tähdännytkään, hän osui tähtäämättä." Kuningas vaipui taas syviin mietteisiin ja näytti turhaan muistelevan loppua Kullenmiehen laulusta. Viimeinkin hän näytti muistavan sen "Niin, niin, vanhus!" sanoi hän hitaasti ja surumielisesti. "Se side katkesi, joka kiinnitti koston syntiseen sieluuni, mutta kenen oli se voimallinen käsi, joka sen irroitti? Mutta voi, voi! Tähti on sammunut leijonan silmästä." Hän vei nopeasti kätensä puhkaistua silmää kohti ikäänkuin äkkinäistä kipua tuntien ja vaipui taas samaan äänettömään mietiskelyyn kuin äsken seistessään jalka jalustimessa.
Tointuessaan hän huomasi ihmeekseen kookkaan, vakavan ritarin seisovan aivan edessään ja katselevan häntä surumielisen osanottavasti. Se oli Riisen Kaarlo, joka levottomana kuninkaan voinnista oli uskaltanut rikkoa hänen ankaran kieltonsa ja astua hänen salakammioonsa. Hän oli seisonut siellä jo kauan ja katseli osanottavalla tuskalla kuningasta. "Suokaa minulle anteeksi, herra kuningas!" sanoi hän lopulta huomatessaan kuninkaan kiinnittävän katseensa häneen ja näyttäen närkästyneeltä hänen rohkeudestaan. "Anteeksi, suuri kuninkaani! Minä pelkäsin teidän sairastuneen ja olevan avun tarpeessa" —
"Minä olen ollut sairas, vaarallisesti sairas", vastasi kuningas. "Siitä taudista, nuori ritari, rukoilkaa Jumalaa varjelemaan teitä ja kaikkia ihmisiä, sillä siitä seuraa iankaikkinen kuolema. Mutta kiitos armahtavalle Jumalalle! Hän lähetti minulle vastoinkäymisiä ja koettelemuksia. Hän katsoi sen parhaakseni: vain hätä ja tuska voivat minut parantaa — vain tiikerinkynnet saivat minun sieluni pelastetuksi kadotuksesta."
"Oi, rakkahin herrani ja kuninkaani! Te olette varmasti ruumiillisesti sairas, tai painavat raskaat huolet mieltänne. Jos voisitte uskoa halvimmalle uskollisista miehistänne mikä sydäntänne painostaa, — oi herra kuningas, vaikka minulla itselläni onkin suru kannettavana, jota enää tuskin kauemmin jaksan kantaa, niin kuitenkin tahtoisin kantaa teidän surunne, vaikka se minut kokonaan rusentaisi. Jos maailmassa vain on joku ihminen, joka voisi tyynnyttää ja lohduttaa teidän sieluanne, niin minä etsin hänet vaikka maailman ääristä."
Kuningas oli istuutunut miettiväisenä nojatuoliinsa; mutta samassa hän nousi kuin äkkinäisen ajatuksen valtaamana. "Sinä tulit sopivaan aikaan, uskollinen, rehellinen ritari Kaarlo!" sanoi hän. "Näytätpä itsekin surun painamalta, ja minä tiedän kyllä mitä suret: sinä olet kadottanut rakkahimpasi."
"Rakkahin herrani ja kuninkaani!" sanoi Kaarlo hyvin liikutettuna, "elkää ajatelko minua tai minun surujani, vaan kertokaa minulle huolenne, ehkä minä henkeni uhalla voin ostaa teille rauhan hetken!"
"Sieluni huolet", sanoi kuningas, katseessa levoton välke. "Ne eivät kuulu tähän elämään, eikä niihin iloihin tai tuskiin, jotka täällä voisivat tulla osakseni. Mitäkö ajattelin tuolla ulkona, kun vaivuin ajatuksiini hevoseni luona — niin, sen voisi vain se sanoa minulle, joka sanoo mitä mieluimmin haluaisin tietää. Hyvä on, ritari Kaarlo! Kiiruhda, nouse hevosesi selkään, elä lepää ennenkuin saavut Skåneen! Kullenilla asui ennen mies, jota kutsuttiin Kullenmieheksi. Itse hän sanoi olevansa ritari Thord Knuutinpoika Bonde. Jos hän elää, on hän ainakin sadan vuoden vanha. Mutta jos hän vielä elää ja on siellä, niin hän on ainoa mies maailmassa, joka ehkä voi lohduttaa sinun herrasi ja kuninkaasi sielua. Kiiruhda häntä etsimään, ritari Kaarlo. Jos löydät hänet elossa, niin kysy häneltä kuninkaasi puolesta, tietääkö hän mitä minä ajattelin tänä päivänä ratsuni vieressä seisoessani. Joka sanan, jonka kuulet hänen suustaan, kätket sielusi syvimpään ja uskot sen vain sinun kuninkaallesi!"