"Voiko joku lisätä kyynärän verran pituuteensa?" sanoi kuningas, "tai lainasiko sinulle äänensä se, jota minä syvimmin loukkasin, ja jolle minä tein suurimman kaikista vääryyksistä?"

Ritari nyökäytti ja viittasi taivaaseen, joka tuikki tähtikirkkaana korkeasta kaarevasta ikkunasta. Sitten hän liitti yhteen rautaan puetut kätensä, painaen ne niin lujasti rintaansa vasten, että panssari rutisi vaipan alla. Hän kohotti rukoillen päänsä taivasta kohti ja sanoi hitaasti ja juhlallisesti: "Anna meille anteeksi meidän syntimme niinkuin mekin anteeksi annamme meidän velvollisillemme! Amen!"

Kuningas kalpeni ja vaipui tuoliinsa. Mutta sanaakaan enää sanomatta ritari poistui huoneesta ja talosta; hän hypähti ratsunsa selkään ja ratsasti nopeasti pois. Ei kukaan talon palvelijoista ollut tuntenut häntä. Sanottiin hänen äkkiä kadonneen, ja kansaan levisi pian mitä omituisimpia arveluja tästä kuninkaan salaperäisestä pelastajasta.

* * * * *

Tämän tapahtuman jälkeen oli huomattava muutos tapahtunut kuninkaassa. Ei ainoastaan tuskallisten haavojensa tuottamien kärsimysten aikana, vaan silloinkin kun hän täysissä ruumiinvoimissa taas nousi tautivuoteeltaan, hän näytti kantavan nöyryytyksensä ja vihollistensa voitonriemun rauhallisesti, katsoen ansainneensa kaiken tämän vanhurskaan Jumalan rangaistuksena. Kadottaessaan silmänsä ja menettäessään voittamattoman voitonherran nimen hänelle näkyi selvinneen iäinen totuus, ja samalla hän näytti saavuttaneen sen itsensähillitsemisen, jota hän niin kauan oli kaivannut. Hän näytti myöskin osaksi saaneen takaisin sen sielun rauhan, minkä kalvava kostonhimo niin kokonaan oli riistänyt häneltä. Mutta hän oli omituisen hiljainen ja miettiväinen: hänellä oli paljon katumista ja hän pelkäsi salaisesti, ettei hän vielä ollut tyhjentänyt pohjaan asti koston katkeraa maljaa. Häntä suretti syvästi niiden monien tanskalaisten kuolema, jotka olivat kaatuneet Bornhövedissä. Eikä hän uskonut esikoisensa jääneen eloon ennenkuin hän näki hänet, vaikka Riisen Kaarlo olikin kiiruhtanut heti tuomaan kuninkaalle tämän lohduttavan tiedon.

Ennenkuin kuningas lähti Kielistä, näki hän kuitenkin taas oman ja kansansa lemmikin. Hän näki Dagmarin pojan elävän, pelastuneena Riisen Kaarlon huolellisesti hoitamana ja hän sulki poikansa syliinsä, ikäänkuin hän olisi noussut hänen luoksensa haudasta. Mutta puhkaistu silmänsä tuotti vielä hänelle kovia tuskia, ja hän muisti usein Zedechiaan kohtalon, jolla jumalinen arkkipiispa oli peloitellut häntä. Häntä kauhistutti tuo ajatus, että hänen täytyisi elää sinä päivänä, jona hän näkisi poikansa murhattuna edessään. Synkkinä hetkinä kalvoi häntä vielä sekin ajatus, että hänen silmiensä valo ehkä oli vain puoleksi sammutettu senvuoksi, että hänen, rikkomansa lupauksen rangaistukseksi, täytyisi nähdä niin kauhistuttavan onnettomuuden kohtaavan itseään ja sukuaan sekä itse lapsetonna isänä mennä hautaan.

Kun Valdemar taas oli tervennä Riibehuusissa, ryhtyi hän ensimäiseksi rauhallisiin sovitteluihin katkerimman vihollisensa kanssa kolmen nuorimman poikansa vapauttamisesta. He olivat vielä panttivankeina kreivi Henrikin vallassa, ja kuningas oli kiivaudessaan ja raivoisassa kostonhimossaan siten saattanut heidän henkensä vaaraan. Hän huolehti myöskin hyvin innokkaasti molempien sisarenpoikiensa vapauttamisesta Schwerinin vankilasta sekä myöskin Junker Strangen, Astrad Fracken, juomanlaskija Björnin, Jaakko Monen ja muiden lunastuksesta. Monien vaikeuksien ja suurien uhrauksien jälkeen kuninkaan onnistui, osaksi paavin ja herttua Aadolfin välityksellä, saada aikaan sopimuksen, jonka mukaan hänen poikansa ja sisarenpoikansa laskettaisiin vapaiksi ja lunnaat maksettaisiin toisista. Vihdoinkin läheni tuo ikävöity päivä, jolloin odotettiin vapautettujen vankien ja panttivankien palaavan, ja nuori Valdemar oli matkustanut heitä vastaanottamaan.

Kylmänä marraskuun päivänä kuninkaan ratsu odotti satuloituna Riibehuusin rappujen edessä. Riisen Kaarlo ja useita ritareita sekä asepalvelijoita oli kauan seisonut satuloitujen hevostensa luona kuningasta odotellen. He eivät tienneet minne hän aikoi, hän oli vain käskenyt heidän seuraamaan itseään matkalle. Viimeinkin tuli kuningas, äänetönnä ja totisena, korkea töyhtöhattu valkoisilla hiuksillaan, ja oravannahoilla sisustettu purppuraviitta hartioillaan. Hän asetti jalkansa jalustimeen, jääden siihen seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena. Jalot, puoleksi sokeat kuninkaankasvot, joihin niin monet suuret ajatukset ja niin monet intohimot olivat piirtäneet syvät uurteensa, näyttivät liikkumattomina ollen kuin kiveen veistetyiltä. Syvä, mietiskelevä katse tuijotti epämääräisenä ja uneksivana eteensä, kiintymättä mihinkään määrättyyn esineeseen; vasen käsi piteli satulasta, oikea oli nyrkissä hänen sivullaan. Hän jäi seisomaan tähän asentoon yhtä rauhallisena kuin korkea, valkoinen ratsunsa, joka tunsi kuninkaallisen herransa eikä liikuttanut ainoatakaan jäsentä. Kaikki olivat ääneti, eikä kukaan uskaltanut häiritä kuningasta hänen syvissä ajatuksissaan. Linnanpihalla oli niin hiljaista, kuin olisivat kuningas ja kaikki hänen miehensä muuttuneet kivipatsaiksi. Huolestuneina ritarit ja nuorukaiset katselivat vuoroin kuninkaaseen, vuoroin toisiinsa. Kukin luki toisensa silmistä ajatuksen, joka ahdistavana täytti jokaisen mielen, mutta jota ei kukaan tohtinut ääneen lausua. Aurinko oli jo laskemaisillaan, mutta vielä kuningas seisoi samassa asennossa.

Vihdoinkin Valdemar pyyhkäisi kädellään otsaansa niinkuin se, joka tointuu tai herää pitkästä unesta. Hän katseli ihmeissään ympärilleen ja veti jalkansa jalustimesta. Sanaakaan sanomatta hän viittasi ritareita ja soihtupoikia poistumaan ja astui hitaasti takaisin ylös linnanportaita ja ritarisalin kautta salakammioonsa.

Siellä hän otti esille Dagmarin kuvan pienestä kultarasiastaan ja katseli sitä tarkkaan. Hän muisteli sitä päivää, jolloin hän rannalla seisoen näki kultaisen kuningaslaivan kiitävän ulapalle hakemaan hänen tuntematonta morsiantaan. Hänet valtasi sama omituinen tunnelma, joka silloin hänen yleviin nuoruudenunelmiinsa oli sekoittanut aavistuksen siitä, että hänen onnensa oli riippuvainen hämäristä, näkymättömistä voimista. "Nyt minä ymmärsin mitä vanhus lauloi!" sanoi hän surumielisesti säpsähtäen. "Mitenkä en ole sitä pitkiin aikoihin muistanut?"