Kun saksilaiset olivat sidottuina vieneet pois kreivi Oton, ja Riisen Kaarlo oli haavoitettua prinssiä kantaen paennut taistelukentältä, ei ollut enää ainoaakaan elävää tanskalaista sillä paikalla, missä kuningas äsken oli taistellut kahdelta taholta ahdistavaa vihollista vastaan, ja missä hänen parhaat ritarinsa nyt makasivat ruhjottuina haarniskoitujen sotaratsujensa alla. Heidän keskellään makasi itse vanha, harmaantunut kuningas haavoittuneen sotaoriinsa vieressä. Hän hengitti vielä, mutta hän oli mennyt tainnoksiin monista saamistaan iskuista; vihollisen keihään kärki oli tunkeutunut hänen vasempaan silmäänsä, eikä hän enää tiennyt mitä hänen ympärillään tapahtui. Kun hän alkoi tointua, oli jo yö. Vielä huumautuneena silmänsä kivusta hän tunsi olevansa jonkinlaisessa riippuvassa asennossa ja liikkeessä, mutta kesti kauan, ennenkuin se hänelle selvisi: lopulta hän luuli kuulevansa hevoskavioiden kapsetta altaan; hän luuli uneksivansa, että hän oli poikittain nelistävän hevosen satulassa, ja kylmä, rautapanssarinen käsivarsi tuki hänen päätään. Niinpä olikin todellisuudessa. Kookas ritari, kypäränsilmikko suljettuna ja saksalainen ritarinvaippa haarniskansa peittona, ratsasti näin kuutamossa haavoitettu ja puolikuollut kuningas sylissään yli kantojen ja kivien, mitä kiivainta nelistä ja sanaakaan sanomatta. Kun kuningas viimeinkin oli tointunut ja siksi paljon voimistunut, että sai puhutuksi, kysyi hän syvästi masentuneena tuntien voimattomuutensa: "Ystäväkö vai vihollinen?" Lyhyt, levollinen vastaus: "vihollinen" vieraan ritarin kypäränsilmikon takaa vihlaisi kuninkaan sydäntä kuin terävin miekka.
Kuningas huokasi syvään ja hän tuskin tunsi silmänsä tuottamaa kipua ajatellessaan, että hänet nyt vietiin siihen vankilaan, josta tulisi hänen hautansa. Tuon vieraan äänen sointu oli kyllä ilmaissut hänelle, ettei hän ollut joutunut kreivi Henrikin valtaan; mutta siinä oli väre, joka huolestutti häntä enemmän kuin kreivi Henrikin hurja tiikerinääni. Oudon ritarin äänen rauhallinen vakavuus herätti kuninkaan mielessä muistoja, joilla tunnonvaivojen kalvava kaarne iski kyntensä hänen sydämeensä. Hän vaikeni eikä olisi enää toista kertaa halunnut kuulla tuota ääntä. Hän ei yrittänytkään vapautua, sillä hän tunsi liiankin hyvin voimattomuutensa ja sen raudankovan käden voiman, joka kuitenkin säälien piteli koholla hänen haavoittunutta päätään.
Näkemättä vihollisensa kasvoja ja kuulematta hänen suustaan muuta kuin tuon yhden sanan, "vihollinen", vietiin kuningas näin tuntemattomia teitä taloon, missä oudot ihmiset ääneti sitoivat hänen haavansa ja vetivät keihään kärjen hänen silmästään. Heti kun hän oli saanut vähän levähtää ja oli juonut hänelle tarjotun virkistävän juoman, sidottiin hänet hevosen selkään mukavasti asetetulle pehmeälle patjalle. Äänetön, tuntematon ritari nousi toisen hevosen selkään ja tarttui kuninkaan suitsiin. Sitten taas ratsastettiin niin nopeaan kuin mahdollista, ja monen pysähdyksen jälkeen, jotka olivat välttämättömiä kuninkaan heikkouden tähden, saapui hän outoja teitä kaupunkiin, jonka hän suureksi ihmeekseen luuli tuntevansa. Oli melkein pimeä, kun hän ratsasti kaupunkiin, mutta kadut ja rakennukset häämöittivät kuitenkin aivan selvästi, ja hän oli ennen nähnyt ne siksi usein keskipäivällä, ettei hän voinut erehtyä. Hän ei ollut vihollisten maassa. Hän näki olevansa Kielissä ja nyt vasta hän huomasi muutoksen, joka jo oli tapahtunut viimeisessä lepopaikassa: hänen äänetön saattajansa oli vaihtanut saksalaisen ritarinvaippansa punaiseen, tanskalaiseen ritarinviittaan.
Hän pysähtyi suuren, valkoisen rakennuksen kiviportaiden eteen. Kuningas nostettiin satulan patjoilta, hän kuuli tanskalaisten ääniä ympäriltään, ja hänet talutettiin huolellisesti ylös kiviportaita.
"Kuningas! Kuningas!" kuiskasi toinen toiselle.
Omituisin tuskan ja ilon tuntein kuningas tunsi omien palvelijoidensa äänet. He tulivat häntä vastaan kynttilät kädessä, ja nyt hän huomasi olevansa kaupunginpäällysmiehen talossa. Vanha, uskollinen herra seisoi nöyränä hänen vieressään, lausuen kuninkaallisen herransa tervetulleeksi ja siunatuksi hänen halvan kattonsa alle, sekä ilmoitti samalla kaupungin etevimmän haavalääkärin saapuvan heti paikalle.
Kuningas oli astunut kiiltävän puhtaaseen vierashuoneeseen, ja hänet oli heti viety lepäämään suureen nojatuoliin. Huolestuneiden palvelijoiden ja talonväen joukossa ovensuussa seisoi vielä outo ritari, äänetönnä katsellen kuningasta kypäränsilmikon takaa. Kuningas viittasi hänelle ja pyysi kaikkia muita poistumaan huoneesta. Kaikki katselivat uteliaina kookasta, vierasta ritaria, jota ei kukaan tähän asti ollut huomannut, ja kuninkaan täytyi viitata vielä kerran, ennenkuin jäi yksin oudon pelastajansa kanssa.
Ääneti ja rauhallisesti vieras ritari astui kuninkaan eteen, vetäisten vaippansa tiukemmin haarniskansa peitoksi, mistä kuningas säpsähtäen luuli nähneensä vilahduksen.
"Kuka sinä olet, ylevä viholliseni?" kysyi Valdemar. "Taivaan Jumalan nimeen, sitä minkä olet tehnyt minulle, minä en unohda en tässä enkä tulevassa elämässä. Mutta miksi peität kasvosi ja miksi katsot ylen kiitokseni? Kuka olet?"
"Sinun vihollisesi!" vastasi sama luja, rauhallinen ääni, joka jo kerran ennen oli niin syvästi järkyttänyt kuninkaan mieltä.