Taistelu oli, kuten tiedetään, pyhän Magdalenan päivänä, tiistaina 22:na päivänä kesäkuuta 1227. Siellä taisteltiin mitä kuumimmasti, oteltiin raivoisan katkeroituneena aamusta iltaan. Kuningas itse johti joukkojen keskustaa, ja hänellä oli vastassaan Bremenin arkkipiispa Gerhard ja uljas herttua Aadolf. Kreivi Otto johti joukkojen oikeaa sivustaa Saksin herttuaa vastaan. Nuori Valdemar-prinssi, jolla oli Riisen Kaarlo sivullaan, johti vasenta sivustaa Schwerinin kreivi Henrikkiä ja Lyybekin pormestari Aleksanteria vastaan. Äsken kukistamansa ditmarskilaiset, jotka olivat vannottautuneet kuninkaan lipun alaisiksi, mutta joihin kuningas ei vielä oikein luottanut, oli hän asettanut taaksensa, etteivät ne karkaisi vihollisten puolelle. Kuninkaalla oli jo melkein voitto puolellaan; holsteinilaiset väistyivät, eikä urhokas herttua Aadolf saanut heitä pysähtymään. "Anna meille voitto, Herra!" huudahti nuori herttua, "ja minä rakennan pyhän huoneen sinun kunniaksesi; minä luovun turhuuden purppurasta ja kieltäydyn maailmasta ylistääkseni sinua kuolinpäivääni asti!" Näin hän rukoili kohotetuin käsin kesken epätoivoisen taistelun tuohinaa. Kuningas tunkeutui eteenpäin vastustamattoman voimakkaasti, ja kaikki vastarinta oli mahdoton. Mutta silloin käänsivät ditmarskilaiset, vihollisten kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan, äkkiä kilpensä nirkot ylöspäin ja hyökkäsivät kuninkaan kimppuun hänen selkänsä takaa. Ilta-aurinko loisti suoraan tanskalaisten silmiin melkein, soaisten heidät. Kuningas ja hänen miehensä taistelivat epätoivoisesti kaksinkertaista vihollista vastaan, — ja taistelun tulos oli selvä. Vihollisetkin myönsivät olleen raskasta anastaa voitto suurelta, voittoihin tottuneelta kuninkaalta, joka ei vielä koskaan ollut joutunut tappiolle taistelussa, eivätkä he voineet selittää omaa onneaan muuten kuin jumalallisen ihmeen aikaansaamaksi. Kuninkaan onnettomuuteen sanottiin sen pyhimyksen olleen syynä, jonka päivänä taistelu oli. Ankarilla katumus- ja parannusharjoituksillaan pyhä Magdalena oli saavuttanut kristikunnassa kuuluisan pyhimyksen nimen. Kerrottiinpa, että taistelun aikana pyhä Magdalena oli nähty pilvissä, mistä hänen sanottiin soaisseen auringonsäteillä kuninkaan ja tanskalaiset soturit, jonkavuoksi Lyybekin asukkaat rakensivatkin luostarin tämän pyhimyksen kunniaksi.
Aurinko oli laskenut verisen taistelukentän taakse. Neljätuhatta tanskalaista miestä, ja melkein yhtä monta saksalaista, makasi kuolleena tai ruhjottuna särkyneiden aseiden ja kaatuneiden hevosten välissä. Tehtyään epätoivoista vastarintaa, urhokkaan kreivi Oton oli täytynyt riisua aseensa, ja hänet oli viety vangiksi. Tainnoksiin menneen ja haavoittuneen prinssi Valdemarin oli Riisen Kaarlo kantanut taistelukentältä. Yön kietoessa sekä ystävät että viholliset siihen miellyttävään puolihämärään, joka antaa Pohjolan kesäöille niin omituisen viehätyksen, kulki Riisen Kaarlo vielä kantaen onnetonta kuninkaanpoikaa selässään.
Uupunut Riisen Kaarlo laski varovasti jalon taakkansa kanervaisen kummun juurelle, mistä hän kuuli lähdepuron lorinaa. Hän sitoi olkavyöllään prinssin vertavuotavan hartian, ammensi kypärällään vettä lähteestä ja koetti toinnuttaa kaunista, kalpeaa nuorukaista. Vihdoinkin Dagmarin poika avasi tummansiniset silmänsä ja pyyhkäisi veriset, vaaleat kiharansa otsaltaan. "Missä minä olen?" kysyi hän. "Enkö minä seisonut mustan Henrikin kanssa Jumalan tuomioistuimen edessä? Voi, ei, vangittu! — vangittu! Viedäänkö minut taas mustaan torniin?"
"Te olette pelastettu ja vapaa, minun nuori, kuninkaallinen herrani!" sanoi ritari Kaarlo. "Mutta me olemme joutuneet tappiolle, ja meidän parhaat miehemme ovat kaatuneet" — —
"Entä minun isäni — minun suuri, onneton isäni - missä hän on? Elääkö hän?"
"Minä en sitä tiedä, jalo herra!" vastasi Kaarlo soinnuttomasti ja syvän surun valtaamana. "Hän kielsi minun jättämästä teitä, ja minä tottelen."
"Anna minun maata! Anna minun kuolla! Mitä sinä minusta välität? Etsi minun isääni! — Pelasta herrasi ja kuninkaasi, ritari Kaarlo! Minä vannotan sinua äitini sielun kautta!" — —
"Minä annoin kuninkaalle sanani!" vastasi Kaarlo. "Minä en voi enkä uskalla jättää teitä, jalo, nuori herrani, vaikka sydämeni tykkisi rikki haarniskani alla, ennenkuin olen vienyt teidät varmaan turvapaikkaan. Minä näen valon tuikkivan tuolta alhaalta virran luota. Sallikaa minun kantaa teidät sinne. Lienee vielä jälellä jokin uskollinen holsteinilainen, joka ei petä kuningastaan."
"Te ette saa kantaa minua! Minä jaksan kyllä kävellä", sanoi huolestunut prinssi ja nousi äkkiä tuskallisesti ponnistaen. "Pitkältä minä en jaksa, mutta tuon valon luo ainakin kävelen. Oi! isä, isä! Missä olet?" Hän vaipui taas voimatonna maahan. Mutta Riisen Kaarlo nosti hänet hartioilleen, kantaen hänet varovasti rannalla olevaan kalastajatupaan, jonka rakkoruuduista hän näki tulen tuikkavan.
* * * * *