"Onko tämä mahdollista?" huusi kuningas. "No, pyhän Mikaelin nimessä! Tuon uhkarohkeuden he saavat vielä katua! Ratsumiehet rintamaan, Otto! mutta ei jalanvertaa suolle, ennenkuin minä itse tulen! Minä en tahdo haudata ratsumiehiäni vetelään suohon. Nielköön maa nuo tyhmänrohkeat!"
"Mutta kreivi Henrik on mukana — minä näen hänen punaisen höyhentöyhtönsä!" huusi Riisen Kaarlo.
"Eteenpäin sitten, vaikka maa halkeaisi!" käski kuningas ja kannusti ratsuaan. Nuori Valdemar ja kaikki ritarit seurasivat häntä, ja kreivi Otto ja soturit hyökkäsivät heidän jälestään.
Katkeroituneet viholliset kohtasivat toisensa keskellä suota. Moni hevonen ja ratsumies upposi, ja tulinen ottelu alkoi. Paksu sumu esti heidät näkemästä toisiaan, ja näytti siltä, kuin näkymättömät henget olisivat täällä pilvissä taistelleet. Tuiman ottelun kestäessä kuninkaan hurjistunut katse etsi vain kreivi Henrikin punaista höyhentöyhtöä, joka vähän väliä katosi, tullen taas näkyviin. Taistelun tulisuudessa he joutuivat yhä etemmäs suolle. Voimakas miekanlyönti huikaisi kuninkaan kypärän, juuri kun hänen hurjistunut sotaratsunsa upposi takajaloillaan suohon. "Kostajalta!" kajahti voimakas, kolkko ääni sumupilvistä. Taas miekka välähti kuninkaan valkoisen pään yläpuolella; mutta Riisen Kaarlon kilpi vastaanotti iskun. Nuori Valdemar kohottautui satulastaan, tempasi kypärän päästään ja laski sen isänsä paljastettuun päähän. Kaikki ritarit ympäröivät kuninkaan — ja hurja vihollinen oli kadonnut.
Kuninkaan ratsu oli taas jaloillaan. "Kuolema ja kirous!" huusi kuningas. "Mistä se lyönti tuli? Haa! Minä en näe enää punaista höyhentöyhtöä, — eteenpäin, eteenpäin! Ei minua mikään vaivaa!"
Kaikki ritarit ratsastivat taas kuninkaansa jälestä eteenpäin, mutta pian oli taistelu päättynyt. Kreivi Henrikin ja herttua Aadolfin täytyi paljon väkeä menetettyään etsiä pelastuksensa pakenemalla. Myöskin kuningas oli menettänyt monta urhoollisista miehistään. Mutta kun aurinko nousi valaisten kammottavan taistelupaikan, oli kuningas päässyt voitolle. Nyt vasta nähtiin miten paljon tämä onnistumaton uhkarohkeus oli maksanut vihollisille, ja miten lähellä kuningas ja kaikki hänen ritarinsa olivat olleet sitä samaa pohjatonta kuilua, joka oli nielaissut kreivi Henrikin parhaat ratsumiehet.
Tämän urhokkaan, vaikka ratkaisemattoman taistelun jälkeen kuningas jatkoi esteettömästi matkaansa Rendsborgiin. Hän puristi ääneti urhean poikansa kättä ja antoi hänelle takaisin hänen kypäränsä, jonka hän nyt vasta huomasi, kun se oli painanut syvän uurteen hänen otsaansa. Suuri, musta rynnäkkölakki, minkä kuningas valitsi sen sijaan, teki hänet hurjan ja peloittavan näköiseksi. Hän ratsasti synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena, ja häntä vaivasi jokin ajatus, josta hän ei näyttänyt tahtovan puhua.
Pian Valdemarin viholliset kuulivat kauhukseen hänen valloittaneen rynnäköllä Rendsborgin linnan sekä kukistaneen melkein koko Pohjoisalbingin. Hän kohteli ankarasti kapinallisia ja antoi ryöstää monta kaupunkia; hän piiritti Itzehoen sekä Segebergin, osoittautuen yhtä voimakkaaksi ja voittamattomaksi kuin ennenkin. Mutta kuninkaan sydämessä oli levottomuus, jota eivät hänen tuntuva aseonnensa eikä hänen povellaan oleva paavin rauhoittava kirje voineet vaimentaa. Kaikkialle minne hän meni, hän kuuli tuon saman mahtavan äänen, joka voimakkaan iskun sattuessa oli huutanut hänelle: "Kostajalta!" ja hurskaan arkkipiispan uhkaava varoitus kaikui usein kammottavana hänen sielussaan. Rendsborgissa hän oli antanut erään papin lukea itselleen kuningas Zedechiaan historian pyhästä raamatusta, ja siitä asti hän oli vielä entistäkin synkempi ja vieläkin enemmän ajatuksiinsa vaipunut, ellei hän taistelun hurjassa mäiskeessä koettanut unohtaa ja tukahuttaa tunnonvaivojaan.
VIIDESTOISTA LUKU.
Pohjoisalbingin ja Vagrienin rajalla oli pieni maalaiskylä jonka kirkko oli rakennettu kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla. Sen lähestöllä virtaa Svantina-joki, ja tämän joen ja kirkon välillä on leveä, ruskea kanervakangas, vanhat kirjailijat nimittivät sen Svantinefeldiksi. Tällä kankaalla on monta lähdettä, ja niistä virtaa puroja jokeen, jonka raoksi tätä kangasta kansa myöskin kutsuu Bornhövediksi (lastenpääksi.) Täällä oteltiin lopullisesti se suuri, huomattava taistelu, mihin Valdemarin hirvittävä kostokulku päättyi.