"Minä olen hädässäni oppinut tuntemaan ystäväni", vastasi kuningas rauhallisesti. "Minä en ole koskaan luottanut näihin rihkamakauppiaihin: heidän isänmaansa ei ulotu puolta jalkaakaan heidän kaupungin muurejaan etemmäksi. He tinkivät rakkaudellaan ja uskollisuudellaan kuin pippurin ja suolan kaupalla. — Sinä olet uljaasti taistellut näinä päivinä, poikani!" jatkoi hän ja katseli mielihyvällä koston tulistamaa poikaansa. "Erehdyin uskoessani sinun syntyneen vain kotona käräjillä istumaan ja rauhan valtikkaa kantamaan. Mutta tahdon kuitenkin antaa sinulle hyvän neuvon, poikani! Elä koskaan ajattele mitä aiot tehdä kymmenen vuoden päästä, silloin kun sinun seuraavana päivänä on rynnättävä linnoitukseen. Elä myöskään tuhlaa vihaasi mokomiin epäritarillisiin elukoihin, jotka kerskailevat leijonan poissaollessa ja potkaisevat sitä, kun luulevat sen kuolleeksi. Siltä suvulta ei voita mitään kunniaa, vaikka sen juurineen hävittäisi maan päältä."
Kreivi Otto hymyili ja kysyi voiko kuningas siinä tapauksessa vihastua Schwerinin kreiville ja hänen ystävilleen.
"He eivät kuulu elukkojen sukuun, hyvä Otto!" vastasi kuningas ankaran totisena. "Kreivi Henrikistä olisi voinut tulla suuri mies, jos ei ahnas tiikeri olisi ollut hänen sukulaisensa. Ei hänen verivihollisensakaan voi kieltää hänellä olevan leijonan verta suonissaan. Muistele vain Mölnin taistelua, sisarenpoikani! Me voimme vihata häntä kuin perkelettä — ylönkatsoa häntä ritarina, mutta emme sotilaana ja sotapäällikkönä."
Kreivi Otto punastui ja vaikeni.
"Mitä taas kreivi Aadolfiin tulee", jatkoi kuningas lempeämmin ja melkein surumielisesti, "niin toivoisinpa, ettei hän olisi minun viholliseni, ja ettei hän tuomitsisi minua ankarammin kuin minä tuomitsen mustaa kreivi Henrikkiä."
"Miten niin, herrani ja kuninkaani?" kysyi kreivi Otto hämmästyneenä, ja nuori Valdemar loi isäänsä hellän ja osanottavan katseen.
"Hänen isälleen olen tehnyt vääryyttä, suurta vääryyttä", sanoi kuningas, "istuessani kahlehdittuna tornissa minä muistin joka päivä vanhaa kreiviä ja Sjöborgin linnaa, ja ostaessani itselleni vapauden luovuttamalla heille valtakuntia ja maita, näin minä mielessäni nöyryytetyn Holsteinin kreivin, kun hän allekirjoitti luopumisensa Pohjoisalbingin herttuakruunusta."
Oli syntynyt pysähdys kulkueessa; mutta sumuisessa aamuhämärässä ei voinut nähdä oliko sotajoukko koolla tai ei. Nyt tulivat Absalon Belg ja Riisen Kaarlo täyttä nelistä ajaen ja huusivat: "Viholliset! Viholliset! Herra kuningas!"
"Mitä? Uneksitteko te?" kysyi Valdemar ja katseli nopeasti ympärilleen. "Missä! Minä en näe ketään."
"He tulevat suon yli", sanoi Kaarlo. Nyt kuulivat kuningas ja hänen miehensä etempää kahlaavien ja ponnistelevien hevosten sohlaamista ja hengästynyttä puhkumista, ja kohta alkoi eroittaa aseita ja ratsumiehiä sumun läpi.