"Hän on lankeava omiin tekoihinsa!" sanoi kreivi Henrik. "Mutta elkäämme hätäilkö, jalo herttua. Olkoon teidän asianne oikea tai ei, niin meidän taivaallinen kostajamme, johon te luotatte, ei kuitenkaan lähetä meille ratsumiehiä. Me emme voi ryhtyä julkiseen taisteluun kuninkaan kanssa, ennenkuin Saksin herttua yhtyy meihin tuhannen kypäripäänsä kera."
"Minkävuoksi tulimme sitten tänne?" kysyi herttua säpsähtäen. "Eikö Valdemar matkallaan Rendsborgiin kohtaa meitä täällä?"
"Me kohtaamme hänet täällä, missä hän vähimmin sitä odottaa! Näettekö te tuon suuren rahkasuon, jalo herttua?" jatkoi kreivi viekkaasti hymyillen ja viittasi ulos teltasta. "Tuolta puolen kulkee tie Rendsborgiin. Tuo viidakko peittää meidän leirimme; hän ei odota tapaavansa täällä vihollisia. Heti kun minun vakoilijani tuovat minulle tiedon, että hän lähenee joukkoineen suon toista laitaa, silloin annamme äkkiä keveän ratsujoukon karauttaa suon yli, ja ennenkuin! he käsittävät, mistä vihollinen ilmestyy, olemme me tehneet suuremman vaurion hänen hajaantuneille joukoilleen kuin suurimmalla kenttäottelulla!"
"Siis me olemme täällä väijyksissä?" sanoi herttua suuttuneena ja nousi. "Sitä minä en tiennyt, kreivi Henrik. Se ei ollut ainakaan minun aikomukseni eikä meidän yhteinen sopimuksemme."
"Suokaa minulle anteeksi tämä pieni muutos, jalo herttuani!" alkoi kreivi lepytellen puhua ja täytti herttuan pikarin. "Minä tiesin teidän vihaavan sotajuonia. Teillä on siksi arka omatunto, etten uskaltanut ilmaista teille tätä aikomustani. Nyt on koko edesvastuu siitä minun, ja minä olen pelastanut teidät kaikista tunnonvaivoista. Joko meidän täytyy antaa kuninkaan valloittaa Rendsborg aivan silmiemme edestä tai me kulemme urheasti suon yli ja pysäytämme hänen kulkunsa. Tässä ei nyt ole aikaa eikä tilaisuutta sopivaan taisteluun."
"Te aijotte kulettaa meidät voittoon alhaista ja väärää tietä, kreivi Henrik!" vastasi herttua syvästi loukattuna. "Tällä kertaa minä en edes voi kehua teidän viekkauttanne. Oletteko mitannut suon syvyyden? Mistä tiedätte, vaikka se olisi pohjaton, ja kaikki saisimme sieltä syvän ja kunniattoman haudan?"
"Meillä on kestävät, voimakkaat hevoset. — Joka tahtoo paljon voittaa, hän saa myöskin jotakin uskaltaa. Syvimmän paikan yli saavat minun mieheni ratsastaa ensiksi. Minä uhraan sata miestä ja hevosta meidän sillaksemme; ne voivat säästää meiltä monta tuhatta. Luulin kreivi Aadolfin vähimmin vaaraa karttavan. — Vaaran tie onkin kunnian."
Nyt vartiosotilas astui kiireesti telttaan. Hän tervehti kunnioittavasti päälliköltään keihäällään. "Minä kuulen melskettä suon takaa, ankarat herrat!" ilmoitti hän levottomana, "varmaankin kuninkaallinen joukko lähenee."
Melkein samassa tuli vakoilija todeten vartiosotilaan puheen. Ja nyt tuli toinen päällikkö toisen jälkeen, jääden odottamaan sotapäällikön käskyjä. Nyt ei ollut aikaa pitkiin arveluihin. Herttua Aadolfille oli ylen tärkeää estää kuninkaalta pääsy Rendsborgiin, ja kreivi Henrikin suunnitelma pantiin heti täytäntöön. Suurimmalla kiireellä kreivi Henrik hypähti kepeäjalkaisimman ratsunsa selkään. Herttua Aadolf puisti päätään, mutta seurasi häntä, ja mahdollisimman hiljaa ratsumiehet seurasivat ruhtinaallisia päälliköltään.
Päivä alkoi jo sarastaa, mutta paksu sumu leijaili suon yläpuolella. Rendsborgiin johtava tie suon toisella puolen oli täynnä ratsumiehiä ja vaunuja. Ensimäisten ratsumiesten rinnalla kuningas ratsasti poikansa ja Otto-kreivin välillä vesisen, vihreän niityn poikki, joka keinui hevoskavioiden alla. He puhelivat ditmarskilaisten sitkeydestä ja vendiläisten kaupunkien kapinallisuudesta. Se tapa, millä lyybekkiläiset, muka rauhallista kansanjuhlaa viettäen, olivat hyökänneet tanskalaisen varusväen kimppuun, oli tehnyt mitä tuskallisimman vaikutuksen nuoren Valdemarin hurskaaseen ja lempeään mieleen, eikä hän koskaan voinut puhua siitä kiivastumatta. "Taivaan Jumalan nimessä, isäni!" huudahti hän kiihkeästi ja korotti kätensä. "Jos te itse ette elä sitä päivää, että voitte ankarasti kurittaa noita uskottomia ja kavaloita pettureita, niin toivon minä sen kerran tekeväni, vaikka se olisi elämäni ainoa sota."