Kaikki hypähtivät paikoiltaan paitsi herttua Aadolf, joka jäi rauhallisena samaan asentoon istumaan kuin ennenkin ja tyhjensi pikarinsa. Kreivi Henrik vilkaisi kirjeeseen ja heitti sen vihasta vaahdoten lattialle. "Hänen sotajoukkonsa on jo aseissa", huusi hän. "Kirottua! Hän kulkee Ditmarskenia kohti. Kuuletteko, herttua Aadolf? Hän uhkaa ensin teitä ja Pohjoisalbingia."
"Minä olen sitä odottanut", sanoi herttua ja nousi. "Senvuoksi minä tulin tänne. Sotajoukkoni seisoo valmiina taisteluun."
"Minun on valmiina vuorokauden kuluttua", sanoi kreivi Henrik. "Tuossa on käteni, jalo herttua. Me olemme ystäviä ja uskollisia liittolaisia elämässä ja kuolemassa. Meillä on yhteinen vihollinen ja yhteiset edut. Eivät mitkään eroavat mielipiteet saa rikkoa meidän liittoamme."
Ääneti ja rauhallisena herttua Aadolf vastasi hänen kädenlyöntiinsä. Nyt päätettiin, ettei kiukustuneelle kuninkaalle suotaisi aikaa Rendsborgin valloittamiseen eikä Elben luo pääsyyn, vaan oli jouduttava häntä vastaan ja mitä pikemmin estettävä hänen etenemisensä.
* * * * *
Se sanoma, joka niin äkkiä oli pannut koko Schwerinin linnan liikkeelle, oli aivan tosi. Uskollinen Riisen Kaarlo oli mitä suurimmalla varovaisuudella ja viekkaudella osannut pettää ja karttaa kreivi Henrikin Tanskan rajalla olevat vakoojat ja salaväijyjät. Hän oli onnellisesti saapunut Roomaan, ja paluumatkansa oli onnistunut yhtä hyvästi, vaikka hänen muutamien aseenkantajiensa kanssa oli täytynyt Pohjoisalbingin rajalla murtautua naamioidun sissijoukon läpi. Se kirje, jonka hän oli vienyt paaville kuninkaalta, oli kirjoitettu taitavasti ja kaunopuheisesti. Paavillisen istuimen omia etuja oli siinä hienotunteisesti kosketeltu, viittaamalla siihen, että voitaisiin toivoa kuningas Valdemarin avustavan Pyhän maan vapauttamisessa, kun hänet itse ensin oli vapautettu painavasta ikeestään. Tämä tärkeä syy, sekä paavin hyväntahtoinen suosio sankarillista, pahoinpideltyä kuningasta kohtaan, eivät olleet tekemättä vaikutusta. Kirjeellään 29:ltä päivältä kesäkuuta paavi oli muodollisesti päästänyt hänet valasta, vapauttaen kirkon nimessä hänet kaikista omantunnon soimauksista sekä hänen ritarillisen ja kuninkaallisen kunniansa kaikesta häpeästä ja tahrasta, jos hän asevoimalla anastaisi kapinallisilta läänitysmiehiltä takaisin ne oikeudet, jotka keisari ja paavi jo aikaisemmin olivat tunnustaneet.
Voimakkaan vapauden tunteen valtaamana kuningas oli, tämä kirje levottomalla sydämellä, ottanut seinältä kypäränsä ja kilpensä ja hypähtänyt hurjasti iloiten sotaratsunsa selkään. Hänen nuori poikansa, prinssi Valdemar, ratsasti nyt ensi kerran taistelukuntoisena hänen rinnallaan. Hänen kullankiiltävä haarniskansa välkkyili salaman kirkkaana, ja samoinkuin isänsä kilpeen, oli hänenkin kilpeensä kuvattu kolme hopeansinistä leijonaa ja kaksikymmentäneljä kullattua sydäntä. Kreivi Otto, Riisen Kaarlo, Juhana Ganz, Absalon Belg lankoineen sekä monta urhokasta ritaria seurasivat kuningasta. Suuren sotajoukkonsa etunenässä hän levitti hirvittävänä tuomarina ja kostajana kauhua Pohjoisalbingin kapinalliseen väestöön. Urhokkaat friisit olivat pysyneet hänelle uskollisina; Sven Väkevän ja Veli Gamlingin johdolla he yhtyivät suurissa joukoissa häneen. He olivat kuninkaalle tervetullut apu, sillä ei kukaan kyennyt sotimaan rahkasoilla niin hyvin kuin reippaat friisiläiset keihäsmiehet vilkkailla hevosillaan.
Kun kuningas ensiksi oli pakoitettu alkamaan sotaretkensä kukistamalla kapinalliset ditmarskilaiset, jotka tekivät sitkeää ja urhokasta vastarintaa, olivat kreivi Henrik ja herttua Aadolf sill'aikaa kulkeneet suoraan Eideriä kohti. Iltaa ennen pyhän Mikaelin päivää he olivat leiriytyneet aivan joen varrelle. He olivat samana päivänä kuulleet pakolaisilta kuninkaan voittaneen ditmarskilaiset sekä kulkeneen Rendsborgia kohti. He olivat tulleet varoviksi ja huolestuneiksi huomatessaan kuninkaan sotaonnen palaavan. Myöhään yöllä he istuivat totisina ja äänettöminä viinipikarin ääressä kreivi Henrikin teltassa. Kuu kuvastui tyynen virran kalvoon, yhdistyen teltassa palavan yksinäisen soihdun valoon. Ulkopuolelta kuuluivat vartiosotilaiden säännölliset ja yksitoikkoiset askelet, ja aseiden hiljaista helinää. Kreivi Henrikin käskystä vallitsi leirissä täydellinen hiljaisuus, eikä näkynyt mistään valoa tai leirinuotioita.
"Mitä sitten, jos hänen entinen pirullisen häikäisevä onnensa palaisi?" murahti kreivi Henrik lopulta ja kopautti pikarinsa pöytään. "Hm, typerä olin, kun päästin hänet kahleista!"
"Sitä tekoa ei teidän tarvitse katua!" vastasi herttua. "Nyt vasta voimme saavuttaa sen, mistä ennen emme edes voineet uneksia. Jospa vain emme olisi käyttäneet muita aseita häntä vastaan kuin niitä, joita nyt kannamme! Mutta tapahtunutta ei voi toiseksi muuttaa. Te, kreivi, olette opettanut hänet tuntemaan onnettomuuden! Nyt hän tietää miltä jalosukuisesta ruhtinaasta tuntuu kantaa kahleita. Ja niin totisesti kuin asiani on oikea, ja iankaikkinen kostaja on tuolla ylhäällä, ei hän ole väistävä isäni miekkaa, joka on minun kädessäni!"