"Mutta olittehan te itse kerran samanlaisessa asemassa", vastasi herttua, ja hänen katseessaan oli ylenkatseellinen välähdys. "Sillä kertaa te ette kuitenkaan viisaana valtiomiehenä epäillyt omalla edesvastuullanne rikkoa pakoitettua valaanne."
Kreivi Henrikin posket hehkuivat, ja hänellä oli jo katkera vastaus valmiina, mutta hän hillitsi itsensä. "Me jouduimme pois puheenaineestamme", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä ja tyhjensi pikarinsa.
"Me puhuimme pyhästä isästä", jatkoi herttua rauhallisesti, "me myönnämme hänen olevan voimallisemman sitä ruhtinasta, joka valalla sitoo yipeimmänkin kuninkaan sielun. Katsokaa, sen minä kuitenkin tahdon sanoa teille, kreivi Henrik: Pyhä isä on siinä mahtavampi meitä kaikkia, että hän voi yhdellä ainoalla sanalla päästää sen, jota sitoaksenne te tarvitsette kuninkaiden ja ruhtinasten sinettejä, kalliita pyhäinjäännöksiä ja pyhiä kirjoja, vieläpä jalon vihollisenne rehellisyyden ja ritarillisen mielen."
Kreivi Henrik kalpeni. "Tultuanne Pohjoisalbingin herttuaksi voisi melkein luulla teidän tunnustavan itsenne Tanskan kuninkaan vasalliksi. Teidän pitäisi kuitenkin muistaa ketä te saatte kiittää herttuakunnastanne eikä halveksia kättä, joka kukisti verivihollisenne."
"Minun tarkoitukseni ei ollut loukata teitä, uskalias liittolaiseni", vastasi rauhallinen herttua. "Minä vain paheksun sitä, että te ette tunnusta yhteisen vihollisemme suuruutta, ollen maallisista syistä ja voitonpyynnistä välittämättä siitä, mihin kristikunnan pyhä isä oikeuden ja ihmisyyden nimessä teitä kehoittaa."
"Siitä minä kyllä itse vastaan sekä tässä että tulevaisessa elämässä", sanoi kreivi Henrik teeskennellyn välinpitämättömästi tyhjentäen pikarinsa. "Teidänlaisenne herran kanssa en halua väitellä omantunnonkysymyksistä. Jokaisella on omatuntonsa, kuten tiedätte, ja minullakin on omani. Minä luulen vielä eläväni sen päivän", jatkoi hän katkeralla ivalla, kääntyen muihin läsnäoleviin, "jolloin hurskas herttua Aadolf, papinviitta yllään ja kunnianarvoisena kaljupäänä, käännyttää meidät kaikki rippituolissa."
Kaikki ritarit hymyilivät; mutta ruhtinas Aadolf vastasi yhtä levollisesti kuin ennenkin:
"Se aika voi kyllä pian koittaa, jolloin minä pidän Herranhuoneen kynnystä ruhtinaallisen linnan valtaistuinta parempana, mutta minä epäilen suuresti saisinko ketään näistä herroista suostumaan sellaiseen tyhmyyteen."
Samassa aukeni ovi, ja tomuinen ritari astui sisään ojentaen kreivi Henrikille kirjeen. "Onneton sanoma, jalot herrat", sanoi hän hengästyneenä, "Tanskan kuningas on päästetty valastaan."
Raivostuneena kreivi Henrik hypähti paikaltaan. "Päästetty valastaan!" huusi hän. "Kuolema ja kirous! Silloin ei ole aikaa istua tässä."