Kuningas oli palannut Riibehuusiin. Hän jakeli synkkänä ja äänetönnä käskyjään, ja joka hänet näki joulun ja pääsiäisen välisenä aikana, huomasi hänen kasvoillaan kauhistavan ilmeen. Pääsiäinen oli saapunut. Nuoren Valdemarin lunnaat olivat jo melkein maksetut. Tulisella riemulla vastaanotti Valdemar rakkaimman poikansa ja vankeustoverinsa, Dagmarin hurskaan kuvan, sulkien hänet syliinsä vapaana ja pelastettuna. Tähän asti kuningas näytti kovien sisällisten taistelujen jälkeen sulkeneen jokaisen koston ajatuksen syvälle sieluunsa. Mutta kolmantena pääsiäispäivänä Riisen Kaarlo ratsasti kimollaan kaupungista, mukanaan Martti ja kymmenen aseenkantajaa. Hänellä oli povellaan tärkeä kirje kuninkaalta, jonka hän oli luvannut henkensä uhalla viedä määräpaikkaansa. Hänen matkansa tarkoitus ja päämaali olivat tosin salaisuus, jota ei kukaan uskaltanut kysellä. Mutta joka tämän päivän jälkeen tarkasteli kuninkaan kasvojenilmeitä, luuli niissä huomaavansa kamalan toivon välkkeen. Kun hän istui hiljaisena ja ajatuksiinsa vaipuneena ritariensa joukossa, näytti sama ajatus välähtelevän kaikkien mielissä, tuntui siltä kuin olisivat ritarit odottaneet ratkaisevaa sanaa kuninkaansa suusta tarttuakseen aseisiinsa.
Sill'aikaa kreivi Henrik istui ylpeänä ja turvallisesti Schwerinin linnassa, ajatellen vain valtansa laajentamista ja vahvistamista. Hän ei enää välittänyt onnettomasta puolisostaan, vaan antoi hänen asua erillään etäisessä linnan kylkirakennuksessa. Saatuaan ilmi kreivittären onnistumattoman pakoyrityksen, jolloin tämä samalla oli aikonut vapauttaa kuninkaan, oli hän arvellut olevansa oikeutettu kohtelemaan häntä kovuudella. Talonvouti ja kamarineito, jotka olivat olleet osallisia tuossa pakoyrityksessä, olivat joutuneet hänen ankaran kotioikeutensa kouriin. Hän uskoi Mölnin tappelussa pesseensä ritarikunniansa puhtaaksi häpeätahroista, ja vangitessaan pakollisen lääninherransa hän ei mielestään käyttänyt kavaluutta miehuuden ja sotakunnon puutteessa. Ylpeänä sotaonnestaan ja siitä urhoollisuuden maineesta, jonka hän oli saavuttanut voitettuaan urhoollisen ja kuuluisan kreivi Albertin, hän oli mielestään voittamaton sotapäällikkönä ja asetti Lauenburgin luovuttamisen kreivi Albertin vapauden ainoaksi ehdoksi. Tähän ei vangittu sotapäällikkö voinut eikä tahtonutkaan suostua. Hän kantoi kahleitaan synkkänä ja äänetönnä niinkuin se, jolla ei ole mitään kadotettavaa tässä maailmassa, eikä hän katsonut kreivi Henrikin esitystä edes vastauksen arvoiseksi. Suuttuneena tästä ylenkatseesta, kreivi Henrik kohteli vieläkin julmemmin kuningas Valdemarin uljasta sisarenpoikaa, ja ylpeänä turvallisuudessaan hän antoi nuorten prinssien samoinkuin Junker Strangen, Astrad Fracken, Björn juomanlaskijan sekä monen muun uskollisen miehen, jotka olivat hänellä panttivankeina, monella nöyryyttävällä tavalla kokea ylivoimaansa. Hän tunsi ritarillisen kuninkaan liian hyvin pelätäkseen tämän puolelta rauhan rikkomista, niinkauan kuin hän kristikunnan ja ritarilakien mukaan oli sidottu omantuntonsa ja kunniansa kautta. Viekas kreivi oli hyvässä sovussa Saksan keisarin ja ruhtinaiden kanssa. Vieläpä itse paavi, joka oli uhannut häntä pannalla ja iankaikkisella kadotuksella, kutsui häntä kuitenkin jaloksi mieheksi (nobilis vir). Hänellä oli sitäpaitsi mahtavia ystäviä piispojen ja pappien joukossa, jotka olivat siksi ylhäisiä, että saivat paavin hovissa estetyksi sen, mitä hänellä ehkä siltä taholta oli pelättävänä. Suurimmaksi varmuudeksi hän oli asettanut rajalle salaisia vartijoita ja vakoojia, joiden tuli vangita kaikki Roomaan aikovat tanskalaiset matkustajat.
Syyskuun alkupäivinä oli kreivi Henrikin luona koolla iloinen metsästysseurue, suurimmaksi osaksi rikkaita, schweriniläisiä tilanomistajia, jotka saatuaan kreiviltä ritarinarvon nyt senvuoksi katsoivat velvollisuudekseen ylenmäärin ylistellä hänen miehuuttaan ja urhoollisuuttaan. Monien outojen ritarien ja ruhtinaallisten herrojen joukossa oli hänen vieraanaan myöskin Holsteinin kreivi Aadolf. Tämä hiljainen ja totinen herra, jonka isä oli istunut vankina Sjöborgin linnassa, oli menettänyt kaikki maansa, ollen syyllä Valdemarin leppymättömimpiä vihollisia. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut voinut hyväksyä kreivi Henrikin petollista ja epäritarillista käytöstä kuningasta kohtaan. Hän oli sen avulla kostanut kuningas Valdemarille sekä saanut takaisin Pohjoisalbingin ja kaikki isänsä entiset oikeudet. Mutta hänellä ei ollut siitä suurtakaan iloa, sillä vanha isänsä kärsi vielä vankeutensa ja monien kovien koettelemuksiensa seurauksista. Vanha herra oli luopunut maailmasta ja muuttanut yksinäiseen linnaansa Schawenborgiin, ja murehtiessaan isänsä kovaa kohtaloa nuori ritarillinen herttua oli muuttunut yhä synkkämielisemmäksi. Pitkä, sammumaton viha oli kaivanut syvät jäljet hänen uljaisiin sankarikasvoihinsa, mutta hänen kasvonilmeittensä ankaruutta lievensi hiljainen, jumalinen haaveellisuus, mihin hän lapsuudesta asti oli ollut taipuvainen. Hän istui tässä hauskassa seurassa vaiteliaana ja ajatuksiinsa vaipuneena, yllään herttuallinen purppuraviittansa, ja pudisteli päätään, kun kreivi Henrik, vieraitaan huvittaakseen ja osoittaakseen uskaliaisuuttaan, antoi ylpeän välinpitämättömästi uuden, nöyrän kappalaisensa kääntää ja selittää paavin viimeisen uhkauskirjeen. Se oli kirjoitettu kesäkuun 19 päivänä, ja siinä kehoitettiin Schwerinin kreiviä viipymättä päästämään kuninkaalliset tanskalaiset vangit vapaiksi sekä kokonaan luopumaan niistä lunnaista, jotka kuningas Valdemarilla vielä olivat maksamatta.
Kaikkien muiden mielestä olivat nuo vakavia sanoja, mutta kreivi Henrik vain nauroi, laskien rohkeata pilaa vanhoista, voimattomista vatikaanin ukonnuolista, joista ei vapaiden ja rohkeiden ruhtinaiden enää tarvinnut välittää. "Jos minä vapaana Saksan valtioruhtinaana olen uskaltanut karistaa päältäni kuninkaan itsevaltiuden ja hävittää kolmannen luvun Schwerinin laista", sanoi hän mahtipontisesti, "niin varmasti vielä koittaa sekin aika, jolloin Saksankin maaperällä uskalletaan tallata tämänlainen kirja maahan." Näin sanoen hän painoi likaisen saappaankorkonsa paavin sinetille.
Arka kotikappalainen teki vaieten ristinmerkin, ja raa'at schweriniläiset herrat tarttuivat iloisina maljoihinsa tyhjentäen ne rohkean kreivin onneksi. Mutta herttua Aadolf työntää inhoten pikarin luotaan. "Muistakaa keisari Ottoa ja Slesvigin piispa Valdemaria, kreivi Henrik!" sanoi hän vakavasti. "Elkää katsoko ylen sitä voimakasta kättä, joka kuitenkin voi päästää ja sitoa meidät kaikki, vaikka olisimmekin kuninkaita ja keisareita."
"Minä voin itse sitoa ja päästää kuninkaita ja keisareita", vastasi kreivi Henrik, "sen olen osoittanut paaville ja koko maailmalle."
"Totta kyllä, kreivi Henrik", sanoi herttua. "Heidän kätensä ja jalkansa te voitte sitoa, ei ainoastaan silloin, kun he ovat päihtyneitä ja nukkuvat, vaan myös julkisessa, rehellisessä taistelussa. Sen te olette osoittanut urhoolliselle kreivi Albertille. Mutta kuningasten ja ruhtinasten sielut" — —
"Nekin minä voin sitoa", vastasi kreivi Henrik nauraen. "Tai voitteko kieltää, etten minä sitonut kuningas Valdemarin ylpeää kostonhimoista sielua, niin että hän nyt saa puhkua voimattomassa vihassaan kuolinpäiväänsä asti? Katsokaa vain uskaltaako hän nostaa kättänsä minua tai teitä vastaan, vaikka hän istuu vapaana valtaistuimellaan."
"Hyvä kreivi, te olette sitonut suurimman ja ylpeimmän sankarisielun minkä tunnen", sanoi herttua, jalo ilme vakavilla kasvoillaan. "On totta, että minun täytyy vihata häntä kuolemaani asti, mutta minä olen kuitenkin aina kunnioittanut hänen sielun voimiansa. Minä ihailin häntä hänen nöyryytyksessään, silloin kun hän oli teidän kahleissanne. Sitä omantunnon sidettä, jolla te sidoitte hänen tahtonsa, hän ei omavaltaisesti riko. Mutta minä ihmettelen vain, että te kreivi Henrik olette siitä niin varma!"
"Miten niin? Tunnenhan minä hänet yhtähyvin kuin te, jalo herttua."