"Näettekö noita vanhoja raunioita tuolla ylhäällä mäellä, herra kuningas?" sanoi Kaarlo viitaten muutamiin puoleksi rappeutuneihin muureihin, jotka peittyivät sammaliin ja lumeen, ja jotka alkava kuutamo kauniisti valaisi. "Siellä kuuluu olleen ritarilinna ennen aikaan, ja sieltä löysivät arkkipiispan palvelijat suuren aarteen vanhoja, pakanallisia kultarahoja. He alkoivat elää iloisesti räyhäten ja mässäten siihen määrin, että häiritsivät hurskasta arkkipiispaa hänen hartaudenharjoituksissaan. Silloin hän kiivastui niinkuin ennenaikaan ja kirosi väärää mammonaa, joka vietteli hänen palvelijansa syntiin ja jumalattomuuteen. Kun palvelijat seuraavana päivänä aikoivat käydä käsiksi aarteeseensa oli se muuttunut pieniksi kiviksi. Elkää naurako sille, herra kuningas! Minä olen itse nähnyt muuttuneet rahat, ja katsokaa, tässä minulla on yksi niistä."

"No, kas lempoa!" virkkoi kuningas katsellen litteätä ja ympyriäistä kiveä, jonka Kaarlo hänelle antoi. "Sehän on todella vanhan rahan kaltainen No hyvä, sen ihmetyön voin kuitenkin selittää, mutta mitä siitä seuraa? Vaikka hurskas herra tuolla kivihuoneessa voisikin muuttaa kivet kullaksi — Jumala auttakoon — hän ei kuitenkaan voi tehdä kuningas Valdemarista pelkuria. Minä olen kyllä osoittanut olevani yhtä vahva uskossa kuin kuka tahansa kristityistä kuninkaista. Mutta mikään pyhimys en ole, ja sitä, minkä kristikunnan isä tunnustaa oikeaksi, tahdon minä puolustaa koko Euroopan ritariston ja kaikkien oikeauskoisten edessä."

Senjälkeen kuningas astui pitkin askelin rantaan veneensä luo, Kaarlon seuratessa häntä äänetönnä. Hitaasti lykättiin vene vesille, ja rauhallisena, tähtikirkkaana jouluyönä seisoi kuningas yksinään perässä, katsellen taaksensa Bratesborgin raunioille, ja synkät silmänsä säkenöivät hurjista, levottomista ajatuksista. Mutta Riisen Kaarlo seisoi teräksensininen haarniskansa yllään, rukoillen äänetönnä kädet ristissä suuren kuninkaansa sielun puolesta, ja kadonneen Rigmorinsa edestä, aavistamatta vähääkään miltä avaran maailman kulmalta häntä etsisi. Myös leppymättömän kreivi Albertin vankihuoneeseen kiiti hänen säälivä ajatuksensa; mutta Kaarlo ei voinut aavistaakaan, että vangittu sotapäällikkö sillä hetkellä nukkui kahleissaan rauhallisesti nojaten päätänsä uskollisen tyttärensä olkapäähän, jota hän ei kuitenkaan tuntenut, ja jonka hän aikoja sitten oli tuominnut ikuiseen vankeuteen luostarissa.

Kuningas ei vielä ollut näyttäytynyt murheelliselle kansalle. Hän oli heti vapaaksi päästyään lähtenyt laivalla Travemündestä, ettei hänen tarvitsisi kulkea kapinallisen ja rauhattoman Pohjoisalbingin kautta. Hirmuisissa sieluntuskissaan hän oli ensin käskenyt purjehtia Skånen koillista rantaa kohti. Salaa ja valepukuisena hän oli jouluaattona noussut maihin ritari Kaarlon ja muutaman palvelijan kanssa, ja vähän matkaa jalkaisin vaellettuaan hän oli lähtenyt pienellä kalastajaveneellä tälle öiselle retkelle Iföhön, vanhan sielunpaimenensa ja uskollisen neuvonantajansa luo. Hän jätti nyt saaren ja sen hurskaan erakon melkein vielä rauhattomammalla sydämellä kuin sinne tullessaan. Kalastajien airojen hiljaa loiskuessa lipui venhe rauhallisesti järven yli. Noustiin maihin likellä kalastajan mökkiä, ja vaieten vaelsi kuningas seurueineen lyhyen matkan takaisin rantaan, missä aluksensa ja muu väkensä häntä odottivat.

Toisena joulupäivänä kuningas astui maihin Vordingborgin luona ja riisui siellä valepukunsa. Katkera viha kalvoi hänen rintaansa ja synkeä pilvi peitti hänen otsansa, kun hän ensikerran pitkän vankeutensa jälkeen tervehti rakasta, uskollista kansaansa. Hän kulki kylästä kylään, käräjiltä käräjille, näyttäytyäkseen kansalle ja vastaanottaakseen alamaistensa sydämelliset tervehdykset ja uskollisuuden osoitukset. Huolimatta rauhattomuudesta, joka jäyti hänen suurta, nöyryytettyä sieluaan, tuli hän kuitenkin syvästi ja hartaasti liikutetuksi, saadessaan vastaanottaa monet, liikuttavat todistukset kansan osanottavaisuudesta ja uhrautuvasta rakkaudesta. Vaikka kansan köyhyys olikin suuri, ei kuitenkaan tarvinnut määrätä mitään veroa sitä melkoista summaa kootessa, mikä oli suoritettava ennenkuin Dagmarin poika, nuori kuningas Valdemar, pääsisi vapaaksi. Missä ikinä kuningas näyttäytyi ja puhui syvästi liikuttavia sanoja kansalle siitä hädästä, jota hän ja poikansa olivat kärsineet sekä miten kalliisti hänen täytyi ostaa omansa ja poikansa vapaus, siellä kilpailivat miehet ja naiset, vieläpä klasetkin tuodessaan viimeisen roponsa kalliimpine koristuksineen ja esineineen hänen jalkojensa eteen. Kiittäessään heitä heidän rakkaudestaan kuvastui hyväntahtoinen ilme kuninkaallisille kasvoille. Hänen ratsastaessaan yhdestä käräjäpaikasta toiseen, tunkeutuivat vaimot ja lapset, vieläpä sairaat ja raajarikotkin katsomaan häntä ja suutelemaan hänen vaippansa lievettä. Hänen kaulassaan ja käsissään oli vielä näkyvissä kaularaudan ja kahleiden tuoreet arvet. Näitä kauheita muistojaan rääkkäyksestään ja nöyryytyksestään hän ei tosin näyttänyt kenellekään, mutta tuhannet silmät näkivät kyyneltensä läpi sellaista, joka liikutti kovimman ja tylyimmänkin sydämen. Surun sekaisella ilolla, surkuttelevilla huokauksilla ja äänekkäillä mieltymyksen huudoilla vastaanotettiin kuningas kaikkialla melkein marttyyrina ja pyhimyksenä. Liikuttavalla tavalla lauloikin kansanrunoilija:

"Ylistys naisten ja neitosien! Oli heissä rakkaus hallitsijaan; Hänen tähtensä korunsa kalleimmat, he riensivät uhraamaan.

Kun kuningas kahleista vapautui, Oli Tanskassa ilo suuri, Kuin enkelein, silloin kun Herramme oli noussunna kuolleista."

Vanha kansanlaulu, joka kaikui kaikkien huulilta, todistaa, että kansa iloitessaan kuninkaansa näkemisestä samalla tunsi povessaan sammumatonta vihaa Schwerinin kreiviä tai mustaa Henrikkiä kohtaan, joksi häntä nyt kahdestakin syystä kutsuttiin ja yleisesti toivottiin hänelle pikaista kostoa. Etenkin Tanskan soturit ottivat osaa suuren kuninkaansa kiukkuun, ja huolimatta kalliista valasta, jonka tiesivät vannotuksi, lauloivat he usein ääneen kuninkaan nähdessään:

"Vahingon kostavi eläessään Vielä kuningas Valdemar Seier." —

Valdemar vaaleni vaieten, ja puristi voimakkaalla kädellään miekkansa kahvaa, joka kerta kun kuuli sitä laulettavan, mutta hän näytti jonkun aikaa ajattelevan vain maan puhdistamista rosvoista ja pahantekijöistä palauttaakseen rauhan ja järjestyksen valtakuntaan.