"Ei, ei koskaan, iankaikkisesti ei!" huusi arkkipiispa niin voimakkaasti kuin olisi outo ja mahtava ääni puhunut hänen kauttaan. "Kuule Valdemar Valdemarinpoika! Näin, sanoo Herrani ja tuomarini: Uskoton Zedekias rikkoi vihollisille vannomansa valan, ja minä annoin hänen poikansa teurastettavaksi hänen silmäinsä edessä ja annoin hänen silmäinsä valon sammua."
Samassa, kun nämä kauheat sanat soivat kuninkaan korvissa, kuului kolahdus erakon majasta; lamppu sammui, ja synkeässä kivihuoneessa vallitsi haudankaltainen pimeys ja äänettömyys.
Kuningas seisoi ulkopuolella polkaisten jalallaan maahan. Hänen vieressään seisoi Riisen Kaarlo tulisoihtu kädessään. Tulisoihdun loimu valaisi mahtavan kuningasvartalon, jota onnettomuus ei vielä ollut lannistanut. Tummansininen viitta yksinkertaisen ritaripukunsa yllä, ja litteä, leveälaitainen hattu pitkillä, vaaleilla hiuksillaan, kuningas seisoi korskeana ja peljättävänä yön pimeydessä, kalpeilla, ankarilla sankarinkasvoilla uhkaava ilme. Hän tempasi tulisoihdun hämmästyneen seuralaisensa kädestä ja singahutti sen kiukuissaan kivihuonetta vastaan, niin että se säkenöiden sammui. "Pois, pois mielipuolen ruttoasunnolta!" huudahti hän, "paras, viimeinen ystäväni on tullut petturiksi henkeäni ja kunniaani kohtaan. Hänet on vallannut sokeus ja hulluus spitalitautinsa tähden. Mutta vaikka hän olisi Samuel itse tai pyhä profeetta, ja vaikka hirmuisimmat kirouksensa ruhjoisivat minut — iankaikkisen kostajan kautta tuolla ylhäällä — minä tahdon kostaa, maksoi mitä maksoi." Senjälkeen hän poistui pitkin askelin, ja Kaarlo seurasi häntä ääneti ja kauhistuneena.
He lähestyivät venettä, mistä palvelijoiden äänet kuuluivat, ja he näkivät heidän soihtujensa valon heijastuvan lumelle rauhallisessa talviyössä. Kuningas pysähtyi äkkiä: "Ritari Kaarlo", — sanoi hän matalalla äänellä, —"oletko kuninkaallesi uskollinen ja uhrautuvainen?"
"Suuri herrani ja kuninkaani, voitteko sitä epäillä?" — vastasi Kaarlo käsi sydämellään, ja hänen rehellisissä silmissään kimmelsi tukahdutettu kyynel.
"Jokainen sana, jonka olet kuullut tänä yönä", käski kuningas ankaralla ja varoittavalla silmäyksellä, "olkoon haudattu sinun sieluusi kuin syvyyden kuiluun."
"Ei mikään hauta ole minua äänettömämpi, herra kuningas! Mutta elkää vihastuko uskolliselle palvelijallenne, vaan antakaa minun sanoa, mikä minua suuresti huolestuttaa."
"No mitä nyt? Tahdotko sinäkin olla pappi ja profeetta?"
"Elkää antako hurskaan arkkipiispan uhkauksien toteutua" virkkoi Kaarle tuskallisella kiireellä, "hän on pyhä Jumalan mies; hän on sen todistanut merkeillä ja ihmetöillä. Kysykää hänen palvelijoiltaan, ja saatte kuulla sen todeksi."
"Rehellinen, herkkäuskoinen uneksija", sanoi kuningas hymyillen. "Senjälkeen kun tartuit Danneborgin lippuun, näet sinä ihmetöitä kaikkialla. No, mitä ihmeitä se Jumalan mies on tehnyt?"