Maattuaan siinä hetkisen kolkutettiin taas kovaa luukulle. Hän nousi ylös säkenöivin silmin ja yhtä voimakkaana ja arvokkaana kuin ennen pääalttarilla seisoessaan. Hän työntäsi suurella ristillä auki luukun ja huusi mahtavalla äänellä: "Kaarlo Riiseläinen! Sano herrallesi ja kuninkaallesi: Kosto on Jumalan, eikä valapatto saa nähdä Hänen kasvojansa!"

"Kuolema ja kirous! Mitä sinä höpiset, vanhus!" kajahti mahtava ääni ulkopuolelta, joka ei ollut Riisen Kaarlon. "Uskallatko sinä lähettää sellaisen vastauksen herrallesi ja kuninkaallesi palvelijasi kautta?"

"Valdemar kuninkaani! Onko mahdollista että te olette täällä?" huudahti arkkipiispa epäröivällä äänellä. "Tuleeko kuninkaani itse spitalisen huoneelle noutamaan lääkkeitä tuskaantuneelle sielulleen?"

"Keneen paitsi teihin, arvoisa isä, minä nyt turvautuisin, kun sieluni rauha on kysymyksessä?" vastasi kuningas lempeämmin. "Niitä kahleita, jotka olen heittänyt pois, minä olisin vielä kantanut, ellette te olisi saanut pyhää isää uhkaamaan verivihollistani pannalla. Mutta entiset kahleet olivat kuitenkin keveämmät kuin ne, joita nyt kannan. Vankilassa olin levollinen! Nyt ei minulla ole missään rauhaa. Polttavat kahleet painavat sieluani ja raatelevat sydäntäni. Jos ei minua voida vapauttaa näistä helvetillisistä siteistä, kuolen minä kiukusta ja häpeästä."

"Valdemar, herrani ja kuninkaani!" vastasi arkkipiispa vapisevalla äänellä, "ennen surin teidän kohtaloanne, mutta murheeni oli hiljainen Jumalassa; nyt te saatatte sieluni murheelliseksi kuolemaani asti. Oi! jos saisin nähdä kasvonne ja viimeisen pasuunan kaltaisella äänellä kutsua teidät takaisin siitä kadotuksen kuilusta, jonka partaalla hoiputte. Teidän olisi parempi maata kahleissanne kostamatta tuomiopäivään asti kuin ostaa vapautenne ja kostonne sielunne iankaikkisella kuolemalla."

"Kuunnelkaa minua ensin, niin ette uskalla minua tuomita!" huusi kuningas, "Kunniatonta ritaria, kirottua valapattoa ja rosvoa kohtaan ei minulla ole mitään velvollisuuksia. Minä vannoin hänelle hätävalan, mutta jos olisin uskonut sen sitovan minua, elävän Jumalan kautta, ennen olisin vannoutunut perkeleelle. Huuleni lausuivat sanat, mutta mahtava ääni rinnassani vannoi toisen valan, jonka suuri kostaja tuolla ylhäällä on kuullut. Hän, jolla on valta sitoa ja päästää iankaikkisesti, hän voinee kai päästää minut tuskistani ja antaa takaisin sielunrauhani. Yksi ainoa pyhän isän sana voi Jumalan ja maailman edessä päästää minut pakoitetusta valastani, jonka vannoin valapattoiselle petturille ja rosvolle."

"Kanooninen oikeus on sanova: niin herra kuningas!" vastasi arkkipiispa, "ja kaikki papit suostuvat siihen; aikakautenne on ehkä sanova: se oli oikein ja kohtuullista! Mutta Jumalan laki sanoo: ei, ei koskaan! Se laki, jonka Herra kirjoitti pakanoiden sydämiin, huutaa synneille kirousta, vaikka kaikki maailman viisaat ja taivaan enkelitkin sanoisivat niitä oikeudeksi. Kuningas Valdemar, jos valapattoinen pakoitti sinut valalle, elä tule hänen kaltaiseksensa!" jatkoi arkkipiispa juhlallisesti, "minkä vannoit Herrasi veren ja nimen kautta, tulee sinun pitää tuomiopäivään asti!"

"Kuolema ja kirous!" huusi kuningas, "jos et sinä tahdo kirjoittaa puolestani paaville, osaan minä itsekin. Jos sinusta on tullut ulkokullattu pyhimys ja pelkuri, on minulla piispojen joukossa vielä uskollisia ja järkeviä palvelijoita."

"Muista Saulia ja Simeonia herra!" huusi arkkipiispa tuskallisella äänellä, "muista Antiokusta ja Alcimusta, eläkä anna Herran rankaisevan käden tehdä sinua rammaksi ja halvatuksi."

"Minä en tullut tänne kuulemaan katumussaarnaa!" huusi kiukustunut kuningas. "Antero Sunenpoika, jos olet kuninkaallesi uskollinen ja alamainen, niin kirjoita! Minä käsken sinun tekemään sen!"