"Siunattu olet sinä, joka tuot minulle sellaisen joulusanoman", vastasi vanhus. "Jos en aivan erehdy, olet sinä rehellinen, uskollinen kasvattipoikani, Riisen Kaarlo!"
"Niin olen, arvoisa isä!" vastasi ulkopuolelta Riisen Kaarlon ääni syvään huoaten. "Minä olen Kaarlo, josta te lapsena ollessani piditte niin isällistä huolta, mutta minä en saa nyt teidän vanhoilla päivillänne huolehtia teistä pojan tavoin. Te ette suo minun edes nähdä kunnianarvoisia kasvojanne, enkä minä saa suudella kättännekään."
"Ei yksikään, joka tahtoo valkeuden nähdä, saa katsella kasvojani! Kättäni ei saa koskea se, joka elää tahtoo!" vastasi erakko surumielisesti. "Mutta anna minun nyt iloita poikani ja saattaa rukousteni kiitosuhri Herran kasvojen eteen. Hän on tänään pelastanut Israelin. Hän ja Hänen pyhimyksensä ovat kuulleet rukoukseni: Hän on päästänyt voideltunsa kahleista." Tämän sanottuaan hän polvistui kuninkaan kirje yhteenliitetyissä käsissään, ja ritari Kaarlo seisoi kauan ulkopuolella uskaltamatta häiritä hänen hartauttaan.
"Milloin pääsi kuningas vapaaksi?" kysyi arkkipiispa nousten ylös.
"Pyhän apostoli Tuomaan päivänä", vastasi Kaarlo. "Ja millä ehdoilla?"
"Se mainitaan kirjeessä, kunnianarvoisa isä. Säästäkää minua niitä mainitsemasta! Se kauhea sopimus jäytää sydäntäni ja täyttää sieluni myrkyllä ja sapella."
"Ole rauhallinen, poikani! Katkerimmankin kalkin, minkä Herra meille antaa, saamme nauttia nurkumatta. Suo palvelijani virvoittaa sinua, ja tule takaisin puolen tunnin kuluttua."
Näin sanoen arkkipiispa sulki luukun ja istuutui rauhallisena puutuolilleen. Hän siirsi lampun lähemmäksi ja alkoi lukea kuninkaan kirjettä. Hän luki äärettömistä summista kultaa, jotka eri aikoina olivat maksettavat; turhanpäiväisistä vaatteiden, flanderilaisen purppuravaatteen ja turkisaineiden hankkimisesta kreivi Henrikin ritareille; neljästäkymmenestä panttivangista, joiden piti astua vankeuteen kuninkaan puolesta, siksi kunnes kaikki oli maksettu, niiden joukossa olivat nuoret prinssit ja arkkipiispan oma veli mainitut maan tärkeimpien miesten joukossa. Tätä lukiessaan ei ainoakaan ilme muuttunut arkkipiispan totisilla kasvoilla. Hän luki edelleen, että nuoren kuningas Valdemarin vankeus kestäisi pääsiäiseen asti. Hän huomasi, ettei vielä lainkaan ollut puhetta kreivi Albertin vapauttamisesta, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Mutta nyt hän luki miten kreivi Henrik jokaisesta tuhannesta markasta, mitkä puuttuivat lunastusrahoista, saisi valita panttivangiksi kenen tanskalaisen miehen tahansa. Siihen oli kuitenkin lisätty, ettei saanut ottaa panttivangiksi muita kun niitä, jotka vapaaehtoisesti siihen suostuivat. Silloin vanhuksen katse kirkastui: "Suurenmoista", sanoi hän. "Ei kukaan löydä tässä ristiriitaisuutta eikä kukaan epäile, ettei jokainen tanskalainen menisi ilolla vankeuteen kuninkaansa puolesta." Nyt hän tuli niihin tärkeisiin pykäliin, jotka koskivat kaikkien pohjoissaksalaisten ja slaavilaisten maiden luovuttamista sekä Rendsborgin takaisin antamisesta herttua Aadolfille. Sitten hän luki tuon hirveän valan, jonka kuninkaan ja hänen miestensä tuli vannoa: he eivät saaneet koskaan kostaa tätä loukkausta, eivät myöskään ajatella luovutettujen maiden takaisin valloittamista. Mitä pitemmälle hän ehti häpeällistä sopimusta lukiessaan, sitä levottomammaksi kävi hänen katseensa, ja hän puristi suonenvedontapaisesti laihan kätensä nyrkkiin. "Kaikkivaltias taivaallinen tuomari!" hän huokasi. "Elä johdata meitä kiusaukseen! Elä anna suuni kirota häntä, jolle annoit vallan väkevän yli. Elä salli sieluni kysyä: onko oikeutta taivaan alla?"
Hän oli lukenut ennenkuulumattoman nöyryyttävän sopimuksen loppuun asti saaden tietää, että oma Jaakko veljensä, rohkea Björn juomanlaskija, Astrad Fracke, vieläpä uljas Otto, Lüneburgin kreivi sekä monta muuta rehellistä tanskalaista olivat kirjoittaneet sen alle nimensä ja vahvistaneet sen sinetillään. Sitten hän luki kuninkaan omat sanat. Hän oli todellakin vannonut käsi pyhällä verenpisaralla ja toinen pyhällä raamatulla kalliin valan, luvaten luopua kaikesta kostosta ja hyvitysvaatimuksista. Hurskas vanhus joutui mitä syvimmän tuskan valtaan lukiessaan mitä kuningas vapisevalla kädellä oli lisännyt: "minä en voi enkä tahdo sitä valaa pitää. Minä rikon sen sopimuksen, vaikka se maksaisi iankaikkisen autuuteni! Jos tahdot vapauttaa minun sieluni kadotuksesta, niin toimita pyhä isä päästämään minut valastani."
Hiukset nousivat pystyyn hurskaan arkkipiispan päässä, ja hän lankesi kasvoilleen kivilattialle, missä hän itkien ja huokaillen rukoili onnettoman kuninkaansa sielun puolesta.