Waldemar Seier: Historiallinen romaani

by Bernhard Severin Ingemann

Martti totteli ja pisti kokoonkäärityn lipun Kaarlon käskystä hänen päänaluksensa alle.

Samassa toimelias emäntä palasikin keittiöstä, tuoden Kaarlolle virkistävän juoman, ja uudelle vieraalleen vadillisen lihakeittoa. Hän pakotti Kaarlon juomaan kitkerän juoman viime pisaraan asti ja kielsi häntä enää puhumasta sanaakaan. Sitten hän toimitti Martin istumaan pöydän päähän, kehoittaen häntä syömään ja juomaan sekä jättämään herransa rauhaan näiden rasittavien yllätysten jälkeen.

KOLMASTOISTA LUKU,

Ei ainoastaan Riisen Kaarlolla ollut kovia ja pitkällisiä kärsimyksiä haavoistaan, jotka jäytivät elämän jaloimpia ja syvimpiä juuria. Koko Tanskan kansa kärsi ikäänkuin yhtä ainoaa parantumatonta haavaa sairastaen, koko kansan voima oli välillisesti liittynyt suureen kuningas Valdemar Seieriin. Tulinen kreivi Otto, joka hädin tuskin oli pelastunut Mölnin onnettomasta taistelusta, oli suuttumuksen ja syvän surun valtaamana turhaan ponnistaen koettanut koota sotajoukkoa. Maan sotavoimat olivat tyhjennetyt, ja kaikkialla vallitsi mitä suurin kurjuus. Jos ei kuningas ennen vuoden loppua tulisi vapautetuksi, näytti kansa ja maa ehdottomasti joutuvan perikatoon.

Senjälkeen kun kreivi Albert oli joutunut vankeuteen, ei Tanskalla ollut sotapäällikköä, joka yleistä luottamusta nauttien olisi voinut johtaa uutta sotaretkeä. Sillä, joskin kreivi Otto oli tunnettu rohkeaksi ja uljaaksi, niin ei hänellä kuitenkaan ollut sitä maltillisuutta, jota ylipäälliköltä vaadittiin. Kaikki uudet, väkivaltaiset yritykset osoittautuivat sitäpaitsi nyt hyvinkin vaarallisiksi, sillä kreivi Henrik oli ylimielisen uhmailevana sotaonnestaan, ja tietäen tärkeiden vankiensa olevan täydellisesti vallassaan, lausunut mitä kamalimpia ja raaimpia uhkauksia.

Nyt täytyi suostua kaikkiin ehtoihin. — Kuninkaan elämää ja vapautta ei voitu liian kalliisti ostaa. Tähän surulliseen tulokseen oli valtakunnanneuvosto tullut päättäessään ruveta kreivi Henrikin kanssa neuvottelemaan kuninkaan vapaaksi lunastamisesta. Tiedettiin veli Gunnarin saapuneen Schweriniin mukanaan paavin uhkauskirjeet. Useat saksalaiset ruhtinaat näyttivät nyt vakavasti ryhtyneen asiaan, ja kreivi Otto otti suorittaakseen katkerimman tehtävän kaikista: hän lähti rauhallisena lähettinä Schweriniin. Marraskuussa hän ratsasti Riibestä, kuninkaan uskollisimpien ritarien saattamana, joiden joukossa myöskin Riisen Kaarlo oli. Tämä uskollinen, uljas ritari oli nyt täydellisesti parantunut; mutta paitsi suurta, yleistä maasurua, joka painoi syvästi häntä niinkuin kaikkia tanskalaisia, oli hänellä vielä toinenkin sydänsuru kannettavana, joka yksinään oli kyllin voimakas lannistamaan rohkeimmankin mielen. Hänelle oli saapunut tuo melkein musertava tieto, että hänen vaimonsa oli äkkiä kadonnut Kaarisesta. Ei tiedetty oliko hän paennut vapaaehtoisesti, mihin Kaarlo ei voinut keksiä minkäänlaista syytä, tai olivatko rosvot hänet ryöstäneet, ehkäpä hänen oman isänsä toimesta. Martti ei uskaltanut kertoa herralleen asioiden todellista kulkua, niin kauan kuin hän, ollen osallinen Rigmorin uhkarohkeaan yritykseen, ei tiennyt oliko hänet vangittu kreivi Albertin kanssa, vai oliko hän kaatunut taistelussa.

Kreivi Oton matkaseurue Schweriniin muistutti hiljaista, surullista ruumissaattuetta. Moni maan rikkaimmista ja ylhäisimmistä miehistä seurasi häntä, ostaakseen tiluksillaan ja koko omaisuudellaan kuninkaan vapaaksi tai mennäkseen hänen edestään panttivankeuteen. Näiden kuninkaan uskollisten miesten joukossa oli myöskin arkkipiispan veli, harmaatukkainen herra Jaakko Sunenpoika Monesta. Hän oli Möenin herra ja hän oli elänyt aivan eristettynä muusta maailmasta aina Lenen tappelusta asti, missä hän oli taistellut yhtä uljaasti kuin onnettomasti Pietari-piispan rinnalla, sekä nähnyt molempien uljaiden veljiensä kaatuvan.

Vanha arkkipiispa ei enää kyennyt tälle matkalle; mutta hän osaltaan vaikutti enemmän kuin kukaan muu kuninkaan vapauttamiseksi sekä järkevillä neuvoillaan että lukuisilla kirjeillään paaville ja Euroopan mahtavimmille ruhtinaille. Tämän kuninkaan ja maan uskollisen ystävän kohtalo oli ehkä vieläkin säälittävämpi kuin kuninkaan. Parantumaton spitalitauti, jonka vuoksi hän oli ollut pakoitettu luopumaan arkkipiispan arvostaan, oli pitänyt häntä jo yli vuoden vapaaehtoisessa vankeudessa. Lähellä Skånen rannikkoa, pienellä Ifön saarella saman nimisessä järvessä, eli jumalinen vanhus erillään koko muusta maailmasta. Oppinut, hurskas herra oli sulkeutunut pienen kivirakennuksen synkkien muurien sisään, ja hänen ainoana seuranaan olivat hänen kirjansa. Ne muutamat palvelijat, jotka hän oli ottanut mukaansa, eivät saaneet tulla liian lähelle häntä vaarallisen tartunnan vuoksi; he asuivat erillään omassa rakennuksessaan, ja määrättyinä aikoina, suurinta varovaisuutta noudattaen, he ojensivat, luukun kautta hänelle hänen yksinkertaisen ruokansa ja välttämättömimmät tarpeensa. Näin hän oli itse järjestänyt asiat, huolehtien siten heidän terveydestään. Erakkohuoneensa ahtaan oven hän oli teljennyt sisäpuolelta suurella rautakangella, eikä hän avannut sitä kenellekään. Luukku, joka samalla täytti ikkunan tehtävän, oli niin ylhäällä muurissa, että hän tuskin kädellään ulotti vastaanottamaan mitä hänelle tuotiin; hän saattoi itse nähdä siitä vain taivaan, eikä ainoakaan ihminen voinut nähdä häntä tai hänen kurjuuttaan. Vain perjantaisin, paastotessaan, hän nautti raitista ilmaa. Sinä päivänä kaikkien palvelijoiden täytyi poistua saarelta, ja silloin hän avasi ovensa ja kantaen selässään suurta, raskasta ristiä hän astui korkealla kukkulalla oleville vanhoille Bratesborgin linnan raunioille, mistä hän näki rakkaiden kotimaanrantojen siintävän Itämeren takaa. Hän ei enää toivonut minkäänlaista apua maalliselta ja inhimilliseltä taholta, joutumatta siltä epätoivoon kovissa koettelemuksissaan. Yksinäisyydessään hän kulutteli aikaansa viimeistelemällä tärkeää lakiteostansa sekä tutkien pyhää raamattua ja ollen väsymätön hurskaihin katumusharjoituksiin. Makuupenkki, puutuoli, rukousjakkara ja tamminen pöytä, joka samalla oli hänen kirjahyllynsä, olivat hänen niukka huonekalustonsa. Se suuri risti, jota hän perjantaisin kantoi muistoksi, vapahtajansa vaelluksesta Golgatalle, oli hänen vuoteensa vieressä. Katumustaharjoittavana erakkona hänellä oli yllään kurjan ruumiinsa verhona karkea Bernhardinivaippa eikä mitään entisen arvoasemansa merkkiä. Sen kivituvan viereen, missä hän työskenteli ja makasi, oli hän rakennuttanut pienen, siron kotikappelin, jota ristiinnaulitun ja neitsyt Marian kuvat koristivat, siellä oli myöskin hänen arkkipiispallinen käyräsauvansa ja lakkinsa; siellä riippui messupaita ja kaksi kallisarvoista kuorikaapua sekä muita hänen entisen ylhäisen arvoasemansa komeita merkkejä. Muun muassa hän säilytti siellä muiden pyhienjäännösten joukossa kolmen pyhän kuninkaan kuvan sekä pyhienjäännöksiä sisältävän kristallirasian, ja taidokkaasti taotun hopeakirstun, jotka mainitaan hänen testamentissaan. Jobin kirja oli aina avoimena hänen pöydällään. Hän oli omaksi lohdutuksekseen ja opikseen kirjoittanut itselleen otteen niistä kohdista, joilla hän voi vahvistaa nöyrää alistumistaan Jumalan tahtoon. Paitsi hänen suuritöisiä selityksiään Davidin psalmeihin, joista hän oli pitänyt esitelmiä Riigassa, oli hänen pöydällään paljon kirjoituksia, jotka todistivat hänen oppineisuuttaan ja ahkeruuttaan sekä hänen ja aikakauden hurskautta. Paitsi roomalaista ja kanoonista oikeutta sekä vanhojen tanskalaisten lakien suurta nidosta, joita hän käytti tärkeän, maallisen työnsä apuna, ja paitsi Pietari Lombardin skolastista historiaa sekä erästä apotti Stefanin kirjoittamaa opettavaista kirjaa pyhästä Genovevasta, oli siellä jäljennöksiä viidestä Mooseksen kirjasta, Paavalin kirjeistä ja evankelioista sekä iso joukko vertauksellisia ja siveysopillisia sääntöjä, jotka olivat johdetut vanhasta ja uudesta testamentista. Hänen rakkaimpia kirjojaan oli isä Saxon omakätinen jäljennös Tanskan historiasta, jossa sen rakkaat omistussanat olivat usein hänelle suuressa yksinäisyydessään kuin osanottavan ystävän ääni henkimaailmasta. Hänen oma rakkain työnsä, nyt täydellisesti valmiiksi silailtu Hexaëmeron, mistä hänen Jaakko veljensä oli hänelle toimittanut siron jäljennöksen pergamentille, oli usein hänen kädessään, ja siitä hän luki ääneen lempipaikkojaan äänettömille muureille, lohdutellen itseään sillä, että jos hän olikin köyhä ja halpa runoilija, niin ei suuri taivaallinen herra, jonka kiitokseksi ja ylistykseksi hän oli laulanut ja runoillut, kuitenkaan ylönkatsoisi hänen työtään, vaikkapa koko maailmassa ei olisi ainoatakaan ihmistä, joka niistä välittäisi. Kun hänen ruumiilliset tuskansa sallivat, eikä murhe kuninkaan ja Tanskanmaan onnettomuudesta kokonaan lannistanut hänen rohkeuttaan ja voimiansa, virkisti hän usein mieltänsä lakitieteellisillä tutkimuksilla sekä jumalallisella runoilemisella. Hän sepitteli uutta runoa seitsemästä sakramentista sekä muutamia n.s. seqvensejä neitsyt Marian kunniaksi. Pyhä neitsyt oli ainoa nainen, jota hurskas herra milloinkaan oli rohjennut ajatella, ja hänelle arkkipiispa oli avannut sydämensä. Pienen, puuhun veistetyn korkokuvan alla kotikappelissaan, mihin neitsyt Maria oli kuvattu pyhä lapsi käsivarrellaan, poltti ukko aina huolellisesti lamppua. Arkkipiispana ollessaan hän oli määrännyt pyhän Neitsyen syntymä- ja taivaaseenastumisen päivän vietettäväksi suuremmalla kirkollisella loistolla ja komeudella kuin tähän asti. Kun Antero näin yksinäisyydessään istuessaan kirjoitteli latinalaisia virsiä hänen kunniakseen, joita häntä itseään lukuunottamatta ei kukaan ollut kuullut eikä nähnyt, tuli hän usein iloiselle ja luottavalle mielelle, ja hänestä tuntui kuin olisi ihana, jumalallinen neitsyt ollut hänen lähellään, tuoden lievennystä ja lohdutusta hänen tuskilleen.

Tuon onnettoman vuoden jouluaattona, istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä, oli hänellä tuollainen valoisa innostuksen hetki. Hän hyräili hiljaa äsken sepittämäänsä uutta laulua neitsyt Marian kunniaksi, missä hän rukoili neitsyt Marialta ja hänen jumalalliselta pojaltaan kuninkaan ja maan pelastusta. Vaikka oli juhlailta, ei hän kuitenkaan ollut tahtonut nauttia muuta kuin vettä ja palasen paahdettua kauraleipää, joka oli hänen tavallinen ateriansa. Kun hän nyt työnsä päätettyään istui yksinäiselle aterialleen, muistuivat entiset ajat hänen mieleensä, jolloin hän suuren kuninkaansa rinnalla oli viettänyt tämän pyhän illan ystävien ja sukulaisten iloisessa seurassa, nauttien virkistävää viiniä kuninkaan kultaisesta pikarista. Hän huokasi syvään ja liitti kätensä yhteen, ja kun hän tavallisen pöytärukouksen luettuaan kohotti vesimaljakon huulilleen, huomasi hän ilokseen ja ihmeekseen sen olevan täynnä sitä samaa kallista viiniä, jota hän tavallisesti jouluaattona oli juonut kuninkaan pöydässä. Etsimättä luonnollista syytä tähän odottamattomaan tapaukseen hän lankesi polvilleen rukoilemaan, ja unohtaen kaiken maallisen murheen ja kurjuuden hän hartaasti kiitti Jumalaa tästä saamastaan ihmeellisestä merkistä, joka kaikesta pienuudestaan huolimatta näytti lupaavan hänen hartaimpien ja kiihkeimpien rukoustensa tulleen kuulluiksi.

Kun hän vielä oli polvillaan ja kuuluvalla äänellä lauloi iloista jouluvirttä, koputettiin vastoin tavallisuutta ikkunaan. Oli jo myöhäinen ilta, eikä tavallisesti kukaan uskaltanut tähän aikaan häntä häiritä. Hän nousi ja avasi luukun. "Iloitkaa onnettomuudessanne, kunnianarvoisa isä", kuului voimakas miehenääni ulkoa. "Kuningas on vapaa. Hän lähettää teille tämän kirjeen."