Saxo katsoi taakseen rauhallisesti, mutta omituisen juhlallisen näköisenä, niinkuin se, joka pikemmin odotti tulijaa henkien maailmasta kuin vieraita Lundista, Roskildesta ja Ömista. Heti arkkipiispan tunnettuaan hän tuli iloisesti yllätetyksi. Niin nopeaan kuin hänelle oli mahdollista hän työntäsi tuolin syrjään ja vastaanotti rakastetun arkkipiispan syleilyn sydämellisellä ilolla. Mutta nähdessään nuo kaksi outoa herraa, ja kun Gunnar-veli heti tervehti häntä hänen hartaana ihailijanaan, — tämä oli kauan ilolla toivonut saavansa nähdä hänet —, silloin lempeä Grammaticus aivan tyrmistyi; hän kumarsi jäykästi pari kertaa ja pyysi arvoisia vieraita pitämään hyvänään hänen halvan ja köyhän asuntonsa. Mutta kuultuaan heti arkkipiispalta Gunnarin ja Henrik Harpesträngin nimet, eivät nämät kunnon herrat enää olleet hänelle vieraita; sillä hän oli kyllä kuullut puhuttavan veli Gunnarin erinomaisesta puhujalahjasta, ja hänen rikkaista tiedoistaan sekä maallisen että henkisen lain tuntijana, ja mestari Harpesträngin hän oli ennen nähnyt Roskildessa. Nuoren lääkärin uudesta lääkekirjasta hän oli äskettäin saanut jäljennöksen, jonka hän mielihyvällä oli lukenut, kuitenkaan järjestämättä ravinto-ohjettaan ja elintapojaan siinä annettujen neuvojen mukaan.
Saatuaan nyt pian vieraansa istumaan Saxo otti seinäkaapista esille kannun hyvää, vanhaa luostariviiniä, sekä kaksi kallisarvoista, vendiläisten epäjumalien kuvilla koristettua hopeapikaria, jotka Absalon oli antanut hänelle Arkonan sotasaaliista, ja joista hän tarkasti pyyhki tomun viittansa helmuksella, asettaen ne sitten pöydän kulmalle. Hän näytti aivan unohtaneen tieteelliset työnsä kestittäessään ja virkistäessään kunnianarvoisia vieraitaan. Arkkipiispan oli täytynyt istua suureen nojatuoliin ja toisien penkille, joka oli puoleksi käsikirjoitusten ja vanhojen vaatteiden peitossa. Poika, jota ei kukaan näkynyt huomaavan, oli istuutunut rukousjakkaralle, melkein pöydän alle, arkkipiispan jalkoihin, koettaen katsella lampun sinne heittämässä niukassa valossa muutamia sirosti piirrettyjä ritarikuvia vanhan sankarilaulukokoelman nimilehdellä.
TOINEN LUKU.
"Sanokaa minulle nyt ensiksi, rakas isä Saxo, miten edistyy teidän suuri teoksenne, Historia danica[Tanskan historia], joka on niin rakas minulle?" kysyi arkkipiispa ja laski pikarin pöydälle. Mutta kun Saxo samassa silmänräpäyksessä osanottavasti kysyi eikö hänen Hexaëmeroninsa[oppinut runoelma luomisen kuudesta päivästä] vielä ollut valmis, vetäsi hyvä arkkipiispa, vaatimatta vastausta kysymykseensä ison, latinalaisen käsikirjoituksen esiin kauhtanansa silkkitaskusta. "Kas tässä!" sanoi hän iloisesti. "Täällä tuon teille sen kolme viimeistä osaa, minä olen kutsunut ne nimellä Distinctiones. Niinkuin minä edellisissä, kuten tiedätte, olen laulanut luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja Aadamin kautta johtuvasta kuolemasta, niin minä olen tässä päättänyt teokseni kuvailemalla totisen ja iäisen elämän lahjaa toisen Aadamin kautta, ja olen koettanut selittää jumal-ihmisen kaksinaista luonnetta. Tästä kappaleesta te luultavasti sanotte saman, minkä lausuitte minun selityksestäni toisessa osassa olevan Mysterium Trinitatisin[Kolminaisuuden salaisuus] johdosta, sekä kymmenestä käskysanasta: että minä niissä olen osoittanut olevan enemmän theologus ja dialecticus[jumaluusoppinut ja väittelijä] kuin runoilija. Olkoon niin! Kukaan ei voi lisätä kyynärääkään kasvuunsa. Ehkä teitä miellyttää enemmän loppuosa ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä — item iankaikkisesta kuolemasta. — Toivon että te ette pidä sopimattomana minun sanojani kymmenennessä osassa:
"Utilitas opris, oculis inspecta serenis Vix patietur opus a justo judice sperni."
[Teoksen hyötyä katsottuna selvin, ystävällisin silmin, halpana tuskin oikea tuomari pitäisi.]
"En totisesti!" vastasi Saxo lämmöllä ja puristi arkkipiispan kättä. "Senverran kuin minä tunnen teidän kristillistä runoelmaanne, niin ei tunnollinen arvostelija voi muuta kuin kunnioittaa sitä hurskasta, jumalallista mieltä sekä tieteellistä selvänäköisyyttä, mikä siinä ilmenee. Minä olen, arvoisa herra, tosin jo aikaisemmin lausunut sen mielipiteen, että moni ajatus siellä minun mielestäni on enemmän jumaluusopillista tutkimista kuin runoa, mutta minä tiedän myöskin teidän sallivan minun lausua ajatukseni suoraan. Sallikaa minun vielä kuitenkin lausua yksi vastaväite, sen rakkauden nojalla, jolla minä tiedän teidän katselevan minun elämääni ja työtäni tässä maailmassa: Te olette lausunut sanan, joka on loukannut minua, ja jossa minä luulen teidän erehtyneen. Te moititte Esipuheessa maallista runoutta ja niinkutsuttuja satuja, jotka teidän mielestänne ovat erityisen vaarallisia nuorisolle. Jos ei minulla olisi jätteitä meidän vanhasta maallisesta runoudestamme ja meidän aivan merkillisistä muinaistaruistamme, joita monet tahtovat leimata vain saduiksi ja runoiksi, niin minä tietäisin kertoa sangen vähän meidän isiemme hengestä ja ajatustavasta, eikä meidän nuorisomme turmellu omien esi-isiensä tuntemisesta."
"Rakas Saxo isä!" vastasi arkkipiispa taputtaen häntä rauhoittavasti olalle — "Tiedättehän te millä ilolla minä olen lukenut teidän erinomaisen historianne kymmenen ensimäistä kirjaa, ja niinmuodoin eivät minun mielipiteeni mukaan maallinen runous ja ne merkilliset tarut, jotka te olette säilyttänyt unholaan joutumasta, ole lorua eikä mitättömiä satuja. Minun tarkoitukseni on vain, että kaikki tämänlainen on varovaisesti esitettävä nuorisolle, ettei se synnyttäisi heissä epäkristillisiä ennakkoluuloja ja pakanallista taikauskoa, niinkuin esimerkiksi tuo nykyään niin yleinen usko tähtien vaikutuksesta ihmiselämään, josta ei meidän nuori, urhokas kuninkaammekaan kuulu aivan vapautuneen:
"Qualiter ex astro, sensu vitaque carente, Dependeret Homo, rationis dote beatus".
[Tähdestä tunteettomasta riippuisko ihmisen onni Jolle järjen lahja on suotu.]