"Sitä minä en uskalla ratkaista!" vastasi Saxo miettiväisenä, ja arkkipiispan viimeiset sanat antoivat hänen ajatuksilleen toisen suunnan. — "Mutta ainakin on varma", jatkoi hän, "että meidän nuori kuninkaamme on syntynyt hyvin merkillisien Auspicioiden[Merkkien] alla, ja uskallanpa sanoa erityisen eriskummallisen ja oudon tähden alla. Ja uskokaa minua, hänellä on sekä pahat että hyvät enkelit luonaan; molemmat ovat hyvin voimakkaita. Jumala suokoon hyvän saada kunniakkaan voiton. Silloin vasta voivat totuutta rakastavat jälkeentulevaiset oikeudenmukaisesti kutsua häntä sillä nimellä minkä hänen ihailevat aikalaisensa jo ovat hänelle antaneet: Valdemarus victoriosus." [Valdemar voittaja.]
"Oikein, rakas, hurskas ystävä!" vastasi arkkipiispa kiertäen auki käsikirjoituksensa. — "Tuo totuus ei sovellu vain meidän nuoreen kuninkaaseemme, vaan jokaiseen voimakkaaseen ja jaloon ihmissieluun maailmassa. Täytyyhän minun myöntää se teille, sillä ovathan ne minun omia sanojani, runoelmani ensimäisessä kirjassa:
"Omni semper adest honimi specialiter unus Augelus, ut vexet, ac ut custodiet, alter."
[Vaivaamassa aina jok' ihmistä ompi enkeli, ja varjelemassa on toinen.]
Kunnon Antero-herra oli nyt päässyt puhumaan runoteoksestaan ja näytti aikovan ruveta lukemaan sitä alusta asti. Mutta veli Gunnar, joka jo hyvin tunsi tämän laajan skolastisen runon ja pelkäsi taas saavansa kuulla sen, sensijaan että saisi tutustua Saxoon, uudisti äkkiä arkkipiispan äskeisen kysymyksen Saxon historian valmistumisesta. Samalla hän leikillisesti huomautti arkkipiispalle puolen yötä olevan liian lyhyen ruveta alkamaan maailman luomisesta asti, vaikkei se olisi puoleksikaan niin tieteellistä ja perusteellista, kuin hänen filosofisessa runoelmassaan.
Hyvä Antero-herra, joka kyllä tunsi tuon yleisen kirjailijaheikkouden, jota hän ei voinut sietää muissa ja vaivoin hillitsi itsessänsä, voitti nyt kokonaan esittämishalunsa, kääri kärsivällisesti kokoon käsikirjoituksensa, laski sen nyt Saxon hyllylle muinaiskalujen joukkoon ja pyysi häntä lukemaan sen toiste sopivammassa tilaisuudessa. Hän pyysi Saxon tyydyttämään hänen ja Gunnar-veljen suuren halun kuulla paljon tärkeämpää teosta, mistä he toivoivat niin paljon itselleen ja isänmaalle.
"Todellako, jalot herrat!" vastasi Saxo ujosti. "Minua hävettää teidän suuri luottamuksenne minun kykyyni ja kuntooni. Minä tunnen liiankin hyvin ryhtyneeni tehtävään, jota minä en kykene suorittamaan. Minä en myöskään olisi uskaltanut ryhtyä siihen, jos eivät minun hurskaan herrani, Absalonin, alituiset rukoukset ja kehoitukset olisi melkein puoleksi pakoittaneet minua siihen. Mutta sellaisen herran käsky on suuri, jalot herrat. Ja jos minä tunnenkin olevani liian halpa tähän vaikeaan ja tärkeään työhön, ja minun rohkeuteni havaittaisiin kunnollisuuttani suuremmaksi, niin olkoon kuitenkin minun hurskaan herra vainajani ankara käsky minun järkeni ja ymmärrykseni puutteellisuuksien puolustuksena, sekä teille että jälkimaailmalle. Tämän kaiken minä olenkin sanonut kirjani lukijalle jo etukäteen; sillä esipuhe ei synnytä riitaa."
"Teiltä me opimme vaatimattomuutta ja nöyryyttä, hurskas Saxo-isä!" keskeytti hänet hurskas vanhus. "Te katsotte itsenne liian halvaksi kirjoittamaan mitättömän kansan historiaa, jota vastoin minä paljon vähemmillä edellytyksillä olen uskaltanut laulaa suurimman Herran suurinta työtä. Senvuoksi, vaikka tuo iloinen veli Gunnar kehuukin minun oppineisuuttani ja viisauttani, antaa hän minun niellä niiden johdosta monta kullattua pilleriä, jotka ovat karvaammat kuin kaikki mestari Harpesträngin yrtit."
"Te vastaanotatte kuitenkin paljon kärsivällisemmin veli Gunnarin karvaat pillerit kuin minun viattomat yrttini, korkea-arvoisa herra!" yhtyi mestari Harpesträng puheeseen. "Ja jos te olisitte yhtä terve ruumiin kuin sielun puolesta, niin te ette tarvitsisi minua seurueessanne."
Saxon osanottavasti kysyessä arkkipiispan terveydentilaa, vakuutti hurskas Antero tuntevansa itsensä kyllin voimakkaaksi voidakseen seurata kuningasta ristiretkelle Liivinmaahan, jonka hän pian toivoi toteutuvan. "Mutta tuskin minun sielunvoimani silti ovat niinkään suuret, kuin hyvä mestari Harpesträng arvelee", lisäsi hän syvään huokaisten — "sillä jos minä todellakin tarvitsen kaikki ne vertapuhdistavat juomat, jotka hän hyvyydessään minulle valmistaa, ja jos minun Uhassani ja veressäni todellakin on niin paljon saastaista, niin minä paremmin uskon sen tulevan sisempää. Oi, jospa voisin, niinkuin hartaasti toivon, tulla yhtä pyhäksi Jumalan mieheksi kuin minun hurskas kaimani Slagelseessa todella on, ja niinkuin apotti Vilhelm oli, niin silloin minäkin olisin maailman tervein mies."