Mestari Harpesträng hymyili rauhallisesti hurskaan arkkipiispan jumaluusopilliselle lääketieteelle, eikä vastustanut sanallakaan tätä hänen lempiajatustaan. Arkkipiispan kanssa seurustellessaan hän oli tottunut mukautumaan tämän mielipiteisiin, kehuipa hän usein itsekin uskollisen mielen ja hurskaan elämän olevan parhaan sielun ja ruumiin lääkkeen.
Mutta nyt johtivat Antero ja veli Gunnar keskeytyneen keskustelun takaisin Tanskanmaan historiaan, ja he innostuttivat vanhan Saxon kertomaan siitä mitä hän itse oli nähnyt ja kokenut suuren Valdemarin päivinä seurustellessaan Absalonin, Esbern Snaren, Wettemanin ja mahtavan Sunon kanssa. Vanhuksen silmät säkenöivät, ja hän näytti tulevan uudelleen nuoreksi muistellessaan ihmeellistä nuoruudenaikaansa, ja senvuoksi hän myöskin unohti, mitä hän äsken oli aikonut sanoa historiastaan, ja mitenkä hän juhlallisesti oli aikonut jättää sen arkkipiispalle, jolle se myöskin oli omistettu.
"Mutta rakas isä Saxo!" huudahti Gunnar katsellessaan ihmeissään niitä lukemattomia käsikirjoituksia, jotka olivat ladotut pöydälle — "mitenkä oli mahdollista, että teistä tuli noin rauhallinen kirjamies, ja mitenkä te tyydyitte hiljaiseen kammioelämään ja kynää käyttämään sotaisan arkkipiispan luona?"
"Sitähän minä itsekin ihmettelen!" vastasi Saxo, katsahtaen surumielisesti uunin luona riippuvaan haarniskaan, — "Vaikea minun oli olla tarttumatta miekkaan ja lähtemättä sotaretkelle Absalonin rinnalla, nähdessäni ympärilläni nuo miehekkään ihanat urhot. Minun autuas isäni ja isoisäni palvelivat kuitenkin Tanskan kuningasta kunniakkaasti sodissa ja ritariretkillä, ja minäkin tunsin usein sotaisen halun kuohahtavan suonissani, kuullessani torvien ja kilpien voimakkaan helinän. Mutta minun kehtoni ääressä, rauhaisassa Herthalaaksossa, on laulettu minun palvelevan maatani ja kuningastani rauhallisilla mainetöillä, enkä minä koskaan ole ymmärtänyt käyttää muita aseita ja puolustuskeinoja kun kynää ja rihveliä. Varhainen luostarielämä ja minun ainainen askartelemiseni käsikirjoitusten ja kirjojen kanssa on myöskin vähitellen painanut ulkomuotooni ja esiintymiseeni maailmassa jonkinlaisen avuttomuuden ja kirjatoukan leiman, mikä ei sovellu ritarille eikä sankarille. Vieläpä sanotaan mieltymykseni jaloon roomalaiskieleen nuoruudessani ilmenneen erityisesti puhetavassani ja ääntämisessäni. Luulenpa kuitenkin, jalot herrat, vieroittaneeni itseni ainakin osasta näitä omituisuuksia, joille ritarit nauroivat, ja nyt vanhoilla päivilläni minä puhun, kuten kuulette, hyvää tanskaamme melkein puhtaasti, ja samalla innolla ja ilolla kuin olisi se klassillista latinaa. Opin kyllä istumaan vakavasti hevosen selässä. Mutta ei minusta koskaan olisi tullut ritaria eikä sankaria, ja minä saan tyytyä siihen kunniaan, että minut katsottiin kelvolliseksi kirjoittamaan niistä urotöistä, joita näin muiden suorittavan. Te saatte nyt lukea tässä siitä, mikä on ollut minulle ilo muistella, — ja paljosta muusta, jonka olisin mielelläni toivonut jäävän unohdukseen, ellei se olisi ollut totuutta, ja Tanskalle kalliisti ostettua totuutta."
Tässä hän otti historiateoksensa käteensä; katsellessaan vielä kerran osanotolla ja rakkaudella tätä elämänsä rakasta ja tärkeää työtä, hän mietti samalla mitenkä saisi sanotuksi arkkipiispalle teoksen olevan omistetun hänelle.
"Tuoko siis on teidän teoksenne!" huudahti Gunnar-veli iloisesti ja ojensi kätensä kirjaa kohti. — "Sallitteko, arvoisa isä, minun ottaa kirja käteeni. Se on aarre, jota minä olen kauan ikävöinyt: Enkä minä jätä teitä kovinkaan pitkäksi aikaa rauhaan, sillä minä lähetän piakkoin teidän luoksenne joukon kirjureita jäljentämään kirjan Thorhild-apotille, itselleni ja omin luostariveljille."
Näin sanoen hän otti kirjan ja selaili uteliaasti sitä, sillä aikaa kun mestari Harpesträng aukaisi lääkekirstunsa ja valmisti vertapuhdistavan juoman arkkipiispalle, joka Saxon kanssa syventyi oppineeseen keskusteluun pakanallisten Pohjolan asukkaiden tuhkauurnista ja hautaustavoista. Siihen antoivat hänelle aiheen hyllyllä makuulavitsan yläpuolella olevat muinaiskalut. Sillä hänen asetettuaan käsikirjoituksensa tuhkauurnien joukkoon, hänen katseensa osui usein tahtomattaankin sinnepäin. Pian osui myös Saxon katse käsikirjoitukseen, ja — muistamatta miten se oli sinne joutunut, hän otti sen halukkaasti alas ja syventyi sitä lukemaan pöydän ääressä, joten hän pian unhoitti sekä ajantiedon, arkkipiispan että vainajien uurnat. Hyvä Antero ei suinkaan pahastunut tästä hänen hajamielisyydestään ja syventymisestään runoteokseen, vaan työnsi lampun entistä lähemmäksi nojatuolia, johon Saxo itse ajatuksiinsa vaipuneena oli istuutunut, ja hän iloitsi sydämessään siitä huomaavaisuudesta, jota rehellinen Saxo osoitti hänen runolleen hänen persoonansa kustannuksella. Itse hän istui puolihämärään penkille selailemaan muutamia papereita, mutta piti kuitenkin salaisesti silmällä Saxon kasvojen ilmeitä hänen lukiessaan.
Mutta nyt keskeytti Gunnar yleisen vaitiolon. "Jos te sallitte, arvoisa isä", sanoi hän Saxolle, vilkaisten ystävällisesti arkkipiispaan, "niin minä luen pari sanaa teidän esipuheestanne, joka koskee erästä täällä läsnäolevista lähemmin kuin mitä hän ehkä itse uskookaan."
Saxo nyökäytti koneellisesti päätään, kuulematta mitä hän sanoi, ja keskeyttämättä lukemistaan. Välittämättä arkkipiispan suuttumuksesta alkoi Gunnar-veli senjälkeen lukea ääneen latinankielellä seuraavaa kohtaa esipuheesta:
"Mutta koska Jumala kaikkivaltias on nyt kutsunut pois hänet (nimittäin arkkipiispa Absalonin) ennenkuin minun historiani on valmis, niin ei minulla ole ketään muuta jonka puoleen kääntyisin kuin te, arvoisa arkkipiispa Antero, joka olette hänen sijaansa kansan suostumuksella valittu ja asetettu — —"