"Mitä? Mitenkä? Minäkö?" kysyi arkkipiispa hämmästyneenä.
Veli Gunnar hymyili ystävällisesti ja jatkoi lukemistaan. Ja nyt seurasi sanasta sanaan tuo kaunis ylistyspuhe hurskaan arkkipiispan oppineisuudesta ja suurista tiedoista. Siinä mainittiin hänen matkansa Ranskaan, Italiaan ja Englantiin, ja mitenkä hän oli luennoinut ja saavuttanut kunniaa vieraissa yliopistoissa ja kouluissa. Siinä kerrottiin mitenkä hän vanhurskaassa anteliaisuudessaan oli käyttänyt rikkautensa kirkkojen uudistuksiin ja ylläpitoon, — ja niistä jaloista ja hyödyllisistä kirjoista, jotka hän oli kirjoittanut — hänen ahkeroimisestaan kristinuskon levittämisessä — lyhyesti, koko se kuolematon muisto, jonka uskollinen Saxo ajantietonsa esipuheessa oli valmistanut arkkipiispa Anterolle.
Hänen kuullessaan tätä kaunista ylistyspuhetta, jonka Gunnar sydämellisellä ilolla luki, vierivät ilon ja kiitollisuuden kyyneleet hiljaa hurskaan arkkipiispan parralle, ja — muistamatta runojansa ja välittämättä siitä, että hän häiritsi Saxoa tämän luvussa, hypähti Antero herra äkkiä paikaltaan heittäytyen hämmästyneen Saxon kaulaan.
"Mitä nyt, arvoisa herra?" kysyi Saxo. "Miksi te syleilette minua niin kiivaasti ja kyynelsilmin, aivan niinkuin Knuut kuningas syleili Valdemaria Roskilden verisessä temmellyksessä?"
"Teidän ylistyspuheenne on saattanut minut hämille, rakas, uskollinen ystävä!" sanoi arkkipiispa liikutettuna. "Minä en ole läheskään sellaista kiitosta ansainnut, — Jumala sen parhaiten tietää. Minun sieluni ei ole säilynyt tämän maailman himojen ja turhuuksien kurjalta tartunnalta. Kysykää vain mestari Harpesträngilta, — tuossa hän taas istuu ja sekoittelee lääkkeitäni. Hän voi todistaa, että minulla on kuuma veri, jota hänen kaikki viilentävät yrttijuomansa tuskin saavat pidätetyksi ihon luonnollisissa rajoissa. Vielä tänäkin hetkenä, jolloin minä kuulen teidän kuolemattoman kynänne kiittävän itseäni jälkimaailmalle jumalisuuden ja itsekieltäytymisen esikuvana, istun minä täällä häpeällisesti ja salaa iloiten katoamattomasta kunniasta, sekä siitä mitä jälkimaailma on sanova tuosta runosta, jota te äsken luitte, ja joka ehkä on koin syömä ja ruosteen raiskaama silloin kun teidän ajantietonne ansaitsemattomana kunniana mainitsee minun nimeni kuningasten ja ruhtinaiden rinnalla."
"Sen totisempaa sanaa ei ole minun ajantiedossani, kuin minkä minä rohkeassa esipuheessani olen sanonut teistä, arvoisa herra!" vastasi Saxo miettiväisenä. "Mutta miten ajatuksissani olenkaan", jatkoi hän hämmentyneenä ja nousi, "olenhan minä tässä istunut itse ja antanut teidän seisoa. —"
Sitten kun arkkipiispa oli suostunut hänen pyyntöönsä ja istuutunut uudelleen nojatuoliin, johtui vanha Saxo taas siihen, minkä hän niin monasti oli alottanut ja taas unohtanut. Hän toisti nyt suullisesti sen minkä veli Gunnar äsken oli lukenut, pyytäen arkkipiispaa vastaanottamaan historian autuaan Absalon herran sijasta, sekä olemaan tietojensa ja korkean arvonsa nojalla hänen apunaan ja turvanaan sitä kateutta ja panettelua vastaan, joiden hän sanoi useimmiten seuraavan kaikkia erikoisempia ja tavallisuudesta poikkeavia yrityksiä.
Vielä kerran arkkipiispa syleili ja suuteli häntä liikutettuna, ja otti sitten kirjan veli Gunnarilta, saadakseen itse katsella sitä ja iloita siitä. Vaatimattomuudessaan hän ei uskaltanut silmäillä esipuhetta, mutta selaili kirjaa ilolla. Katsellessaan viimeistä lehteä hän näytti hyvin hämmästyvän ja kysyi Saxolta, minkävuoksi tämä ei ollut maininnut viimeisiä merkillisiä tapahtumia, ja eikö hän aikonut lopettaa kirjaansa silmäilemällä sitä onnellista tähteä, joka uuden vuosisadan alkaessa näkyi kohonneen Tanskan yläpuolelle nuoren Valdemar Seierin noustessa valtaistuimelle.
"Ettehän te itsekään usko onneatuottaviin tähtiin, jalo herra!" vastasi Saxo surumielisesti hymyillen. "Sitäpaitsi minä kuulun menneeseen vuosisataan, enkä minä uskalla ennustaa sitä, mitä uusi tuo kilvessään. Minun ei ole tarvinnut kertoa sitä, minkä kaikki muistavat. Annulla ei myöskään ollut sydäntä mainita jalon Knut kuudennen kuolemaa. Sillä totisesti, hän ei kuollut luonnollisen kuoleman kautta: Hän ei kuollut ruttoon niinkuin on sanottu, vaan hänet myrkytettiin."
"Myrkytettiin?" toisti arkkipiispa säpsähtäen, "Olisiko niin kamala kuningasmurha tapahtunut Tanskassa tulematta ilmi ja ilman rankaisua. Mistä olette saanut tuon kammottavan arvelun, isä Saxo?"