Vanhus pudisti vaieten päätään.
"Minä olen kauan kuullut siitä kuiskailtavan", — sanoi Gunnar, — "mutta minä olen aina ajatellut sen turhaksi, perättömäksi puheeksi. Minä olen myöskin kuullut pahojen kielten tahraavan Tanskanmaan suurinta ja jalointa nimeä epäluulolla, joka varmasti on yhtä perätön kuin mahdotonkin. Minä seisoin meidän nuoren kuninkaamme vieressä silloin kun suruviesti hänen veljensä äkillisestä kuolemasta kauhistutti häntä ja kutsui hänet valtaistuimelle, ja — taivaan Jumalan nimessä — hän suri kuin rakkain, hellin veli, eikä Tanskan kruunu korvannut hänelle sitä, minkä hän kadotti."
"Siinäpä juuri onkin tämän kauhistavan salaisen rikoksen kaksinkertainen kirous", — sanoi Saxo, "että se heittää epäilyttävän varjonsa kaikkien puhtaimpaan ja ylevimpäänkin olentoon. Jumala varjelkoon jokaista kristittyä sielua uskomasta veljeskäden tai tanskalaisen sydämen olleen osallisena tähän konnantyöhön! Mutta Jumala varjelkoon kieleni lausumasta sitä nimeä, jota minä nyt ajattelen, muuta kuin sille, joka kirkon pyhän vaitiolon nojalla kuulee minun viimeisen ja salaisimman ajatukseni!"
"Jumalan tähden, isä Saxo", sanoi Gunnar —, "jos teillä on todennäköinen todistus epäluuloihinne, niin älkää sitä salatko, vaan johtakaa meidät kuninkaan murhaajan jäljille, olkoon hän täällä tai kaukaisimmissa maissa. Ja totisesti, meidän nuori, oikeutta rakastava kuninkaamme ei lepää yöllä eikä päivällä ennenkuin hänen veljensä häpeällinen kuolema on kostettu."
"Minulla on oma epäilykseni", vastasi Saxo, "jonka minä uskon melkein todeksi. Mutta se voisi kuitenkin olla väärä, ja johtaisi pian nuoren kiivaan kuninkaamme ryhtymään jumalattomiin vääryyksiin. Maailmassa on ehkä vain kaksi ihmistä, jotka voisivat varmasti todistaa tässä asiassa. Toisen nimeä en uskalla mainita muuta kuin rippituolissa, ja hän taitaa itsekin vaieta tuomiopäivään asti. Toinen heistä on mies, jonka nimi ja olinpaikka ovat minulle tuntemattomat, mutta sen verran minä tiedän: hän on enemmän yliluonnollisen olennon kuin ihmisen näköinen. Minä olen vain kerran nähnyt hänet, mutta minä en unohda häntä koskaan!"
"Minkä näköinen hän oli? Missä te näitte hänet? Mitä hän sanoi?" kysyi Gunnar kiihkeästi.
"Sepä oli eriskummainen tapaus!" sanoi arkkipiispa. — "Kertokaa meille se, minkä voitte ilmoittaa tästä tärkeästä asiasta!"
"Minä kerron teille kaiken minkä tässä voin ja uskallan sanoa", alkoi Saxo taas. "Sinä yönä, jona kuningas niin äkkiä kuoli, istuin minä täällä yksin ajantietoni ääressä, kuvaillen Valdemar piispan ja herttua Adolfin vankeusaikaa, ja taisin minä silloin innostuessani Knuut kuudennen ansiotöistä sanoa toisenkin sanan, jota rauhallisemmalla mielellä ollessani olisin punninnut. Silloin minä tulin äkkiä levottomaksi, tuskallinen ahdistus täytti mieleni, ja minä pyyhin pois kaiken sen, minkä sitä ennen olin kirjoittanut. Mieleeni muistuivat kaikki lapsena kuulemani kertomukset aavistuksista, näyistä ja yliluonnollisista ilmestyksistä. Tässä omituisessa mielentilassa ollessani minä näin lampunliekin lepattelevan levottomasti niinkuin äsken teidän tullessanne odottamatta tänne, jalot herrat, ja minä olin samalla kuulevinani oven avautuvan takanani, sillä minä istuin tapani mukaan selin oveen. Minä en katsonut taakseni, sillä omituinen kauhuntunne oli vallannut minun sieluni tänä yksinäisenä keskiyön hetkenä. Mutta silloin minä huomasin selvästi, että minä en enää ollut yksin, vaan että joku seisoi aivan tuolini takana, sillä minä tunsin kuin kylmän hengityksen hivelevän niskaani, ja minä näin vieraan varjon liikkuvan seinällä. Minä rohkaisin lopultakin itseni, otin lampun käteeni ja käännyin äkkiä katsomaan, mikä minua häiritsi näin myöhään — ja minä olin pelästyksestä pudottaa lampun kädestäni: Kellertävät kurttuiset ukonkasvot tuijottivat minuun hurjistunein ilmein. Ja minun edessäni seisoi pieni kumara olento, musta vuorimiehenpuku yllään, kainalosauvaan nojaten: 'inkävuoksi sinä et kirjoita? Kirjoita!' — sanoi hän käheällä, sopertavalla äänellä —. 'Tänä yönä kuolee suuren Valdemarin ensimäinen poika, mistä hän kuolee, sen tiedän vain minä, ja eräs toinen maailmassa.' Nyt hän väänteli itseään mitä kamalimmin niinkuin suonenvetoon kuoleva ja soperteli nimen, jonka minä kyllä kuulin ja ymmärsin, mutta jota minä en vielä uskalla mainita ainoallekaan maalliselle oikeudelle. Minä olisin tahtonut kysyä mistä hän sen tiesi, mutta minä en kyennyt saamaan ainoatakaan sanaa suustani. Vanhuksen kasvot muuttuivat taas äkkiä rauhallisiksi, ja niiden ilme oli jalo, melkein profeetallinen. 'Uusi valo koittaa Tanskanmaalle, paljoa kirkkaampi kuin se, joka tänä yönä sammuu!' sanoi hän. 'Leijonan silmässä on kirkas tähti, mutta jousimies ja neitsyt uhkaavat sitä.' — Tässä taas hänen kasvojensa ilme pelottavasti synkkeni. 'Pitäkää kiinni onnesta, silloin kun se teillä on; musta silmä katsoo vielä karsaasti Wolmarrunkoon, eikä se käsi ole vielä turpeen alla, joka taittoi siitä ensimäisen haaran.' — Näin sanottuaan hän oikaisi köyristyneen vartalonsa, ja minun hämmästyneistä silmistäni näytti siltä kuin olisi pieni, kumara mies kasvanut sankarin mittaiseksi. Minä vaivuin tiedottomana istuimelleni. Kun minä avasin silmäni, olin yksin, eikä ihmeellistä yövierastani enää näkynyt eikä kuulunut."
"Mies lienee ollut jokin mielipuoli", sanoi veli Gunnar, "tai te olette uneksinut, rakas veli Saxo, ja ottanut kiihoittuneen mielikuvituksenne vaikutuksen todelliseksi kokemukseksi."
"Olkoon miten tahansa", vastasi Saxo, "mutta, se minkä minä nyt kerroin teille, jääköön meidän keskiseksi asiaksemme. Kutsukaa sitä harhanäöksi tai uneksi, jos niin tahdotte, mutta älköön se tulko vahingoksi ainoallekaan ihmissielulle."