Jotensakin pitkä äänettömyys seurasi.
"Ajatelkaamme nyt vain sitä, mikä meille on päivänselvää!" alkoi Saxo viimeinkin puhua. "Tanskan tila näyttää teistä ihanalta ja loistavalta. Mutta uskokaa kuitenkin minua, rakkaat herrat, pelko ja heikkous ovat vaarallisempia vihollisia kuin rohkeus ja voima: Petolliset ja myrkylliset viholliset vaanivat Tanskan laajennetuilla rajoilla, katsellen karsain silmin kansan kasvavaa valtaa ja kunniaa. Vendiläiset ja slaavilaiset pikkuruhtinaat ystävineen katsovat pelokkaasti ja myrkyllisin katsein Tanskan valtaistuimella olevaan Valdemarien sukuun, ja niinkauan vain voi luottaa saksalaisen keisarin ystävyyteen, kun hän on meidän apumme tarpeessa."
Nyt alkoivat arkkipiispa, Saxo ja veli Gunnar innokkaasti keskustella Tanskan oloista ja mitä oli toivottava ja pelättävä tulevaisuudelta.
Mestari Harpesträng ei sekaantunut keskusteluun, millä ei ollut minkäänlaista varsinaista yhteyttä hänen teologiansa ja lääketieteensä kanssa, sillä hän oli jotensakin yksipuolinen eikä hän puhunut mielellään muusta kuin siitä, mikä välittömästi koski näitä hänen molempia rakkaita tieteitään. Sitävastoin hän oli tarkasti pannut mieleensä äsken puheena olleen myrkytyksen, ja välittämättä sen enempää kaikista epämääräisistä arveluista ja unennäyistä, joita hänen mielestään Saxon kertomukset vuorimiehestä olivat, ajatteli hän vain oliko vielä mahdollista päästä varmuuteen tuon konnantyön todenperäisyydestä, tutkimalla kuningasvainajan ruumis, joka jo kolme vuotta oli ollut haudattuna.
Veli Gunnar otti sensijaan innolla osaa keskusteluun. Hän oli rohkea ja innokas isänmaanystävä, ja hän innostui helposti puhumaan liian kovaäänisesti. Hän ei enää malttanut istua penkillä, vaan nousi kiivaasti ja alkoi puhua laajasti loistavassa ylistyspuheessa nykyisestä kultaisesta ajasta ja nuoren Valdemarin voimakkaasta ja viisaasta hallituksesta. Hän kutsui häntä suuren isän suureksi pojaksi, toivoen hänen kohottavan Tanskan niin korkealle, ettei itse suuri Valdemar milloinkaan ollut sellaista uneksinut. Vieläpä kuninkaan nuoria sisarenpoikiakin Pohjoisalbingin kreivi Albertia, ja Lüneburgin kreivi Ottoa, hän ylisti sankaripariksi, Axel ja Esbern Snaren kaltaisiksi.
"Aivan oikein, veli Gunnar!" sanoi Saxo päätään nyökäyttäen. "Te ette ainakaan säästele suuria sanoja. Onhan kreivi Otto vielä poika. Te osaatte minun luullakseni puhua yhtähyvin käräjillä kuin Ömin veljeksille, ja osaksi te olette oikeassa: suuren Valdemarin elämäntyö, kansan voimakas henkinen herääminen ei näy pysähtyneen hänen haudalleen. Mutta muistakaa koiraa, joka tarun mukaan varjokuvaan taittuessaan pudotti sen minkä suussaan säilytti, niin silloin ehkä myönnätte minulle —"
"Myöntäkää minulle ensiksi, arvoisa isä", keskeytti hänet Gunnar lämmöllä — "että me elämme onnellisena aikana! Te olette menneen vuosisadan mies ja katselette mieluummin taaksenne kuin eteenpäin, onhan se luonnollista. Teidän nuoruudessanne sarasti ensimäkien päivänvalo Tanskanmaalle sen herättyä kamalimmasta yöstä, ja nyt te ylistätte tuota menneisyyden aamuruskoa valitellen sen katoamista, jotavastoin minä näen auringon korkealla taivaallamme, ja minä iloitsen ihanasta satavuotispäivästä, joka on koittanut. Teidän ensimäisen suuren Valdemarinne ja hänen sankariensa kera ei Tanskan henkinen voima ole kuollut ja haudattu. Jalon Kuuut kuudennen kuolema, miten hänen päivänsä he päättyneetkin, ei saa lannistaa meitä. Vielä vanhuuden päivinänne tekin olette ollut meidän nuoren Valdemarimme loistavien urotöiden todistajana. Sillä silmäillessäni teidän kirjanne esipuhetta, minä näin että te ette ole unohtanut kiittää hänen rohkeuttaan ja intoansa niin kunniakkaasti kuin hän on sen ansainnut. Siis ottakaa osaa minun ilooni siitä suuresta, mikä meille on annettu, ja minun vamman toivooni sen ihanan ajan saapumisesta, joka on tuleva! Sähiskööt vain Tanskan viholliset ja kadehtijat. He saavat vapisten oppia tuntemaan suuren Valdemarin pojan vielä istuvan Tanskan valtaistuimella, ja he tulevat huomaamaan että täällä on kohonnut nuori sukupolvi, jossa Axelin ja Esbernin, Wettemannin ja Sunon henki elää ja liikkuu voimakkaana."
Gunnar veli puhui voimakkaalla ja kauniilla äänellään ehkä hiukan teennäisesti, mutta hänen esitystapansa oli kuitenkin luonnollista ja todellakin henkevää, sekä näytti herättävän mielenkiintoa itse mestari Harpesträngin muuten niin jäykissä kasvoissa. Äkkiä outo aseiden helinä uunin luota käänsi kaikkien katseet innokkaasta puhujasta kammion nurkkaan, ja suureksi ihmeekseen he näkivät nyt hiekkakellohyllyn alla olevan ison kirkkaan haarniskan, sekä kilven ja sotakirveen, liikkuvan puolipimeässä ja lähenevän heitä.
"Mitä ihmettä?" sanoi Saxo vakavasti. "Liikkuvatko minun isoisäni sankarivarustukset tuolla nurkassa, tai näkevätkö vanhat silmäni valhekuvia?"
Arkkipiispa otti heti lampun käteensä, kuitenkin hiukan arastellen ja varoen, mennäkseen lähempää tarkastamaan epäilyksen alaista nurkkaa. Samassa putosi haarniska kovasti kolisten lattiaan, ja pieni Riisen Kaarlo juoksi ulos siitä kuin tynnyristä.