Gunnar-veljen, joka näin äkkiä oli tullut temmatuksi juhlallisesta tunnelmastaan, täytyi kuitenkin nauraa toisten hämmästyneille kasvoille, ja hän unohti siten tuon vastenmielisen keskeytyksen.
"Elkää suuttuko, hyvä herra piispa!" pyysi poika hätääntyneenä. "Minun teki vain mieleni koettaa, miten tuo rautapaita soveltuisi minulle. Enkä minä myöskään olisi kolissut niin kovaa, että joku teistä olisi sen huomannut, mutta kun isä Gunnar puhui niin kauniisti kaikista tämän maan urhoollisista ritareista, niin minäkin tahdoin koittaa voisiko minustakin tulla ritari, ja silloin minä liikuin voimakkaasti niinkuin hän sanoi, ja silloin —"
"Sinäpä olet veitikka!" sanoi arkkipiispa. — "Joko sinä alat täälläkin kujeilla? Pane haarniska sinne, missä se oli, ja ole hiljaa!"
Nyt hän samalla esitti pojan Saxolle, jolle hän ilmoitti Kaarlon nimen ja suvun, ja miten tärkeää pojan tulevaisuudelle olisi latinan oppiminen, jos hän ajan mukaan kieltäytyisi maailmasta mennäkseen luostariin. Kun pojalla ei ollut omaisuutta eikä perintöjä, niin ei arkkipiispan mielestä ainakaan aluksi pitänyt välittää hänen lapsellisesta halustaan ritarisäätyyn. Hän jätti hänet, kasvatuspoikanaan hyvän isä Saxon huomaan, jonka luostarissa hänet kasvatettaisiin jumalanpelossa, ja jossa hän saisi kirjallisen sivistyksen, johon hän luuli Kaarlolla olevan taipumuksia, vaikka hän vielä olikin hillitön villikissa.
"Jos vanha Riisen herra oli hänen isoisänsä." vastasi Saxo katsellen ystävällisesti poikaa — "niin kyllä hänestä vielä Jumalan avulla tulee jotakin. Minä pidän kyllä huolen siitä ettei hän jää oppia vaille. Mene refektorioon [munkkien ruokailuhuone], poikani, niin saat jotakin syötävää, — mutta ei, sinä saat odottaa huomiseen, nyt taitaa olla melkein puoliyö."
"Kyllä nyt on enemmän aamu kuin puoliyö!" huomautti mestari Harpesträng ja kiirehti matkaan.
Vielä kerran kiitti arkkipiispa Saxoa tuosta rakkaasta omistuksesta hänen historiansa esipuheessa, mutta pyysi samalla ettei hän suinkaan vielä laskisi kynää kädestään, ja kehoitti häntä tuomaan itse valmistuneen teoksensa keväällä kuninkaalle. Sen ohella hän pyysi aivan piakkoin saada kirjeellisesti lausua hänelle käsityksensä luomisrunojensa kolmesta viimeisestä osasta; mutta tämän hän kuiskasi hänen korvaansa, sillä hän ei tahtonut että veli Gunnar sen kuulisi.
Mutta Gunnar näki ja kuuli vain Saxoa. Hän olisi mielellään viipynyt kauemmin hänen luonaan ja sanoi leikillisesti heidän kyllä ehtivän Riibeen kädenkäänteessä, jos he Slagelseessa voisivat lainata pyhän Anteron kuuluisan varsan, tai ne ilma-ajoneuvot, jotka olivat tuoneet hänet Jopesta.
Iloinen luostariveli sai arkkipiispalta ankarat nuhteet ivallisen lausuntonsa takia, joka koski Slagelseen pyhyydestään kuuluisaa pappia, sillä hän oli Gunnarin mielestä petturi ja mielipuoli haaveilija. Vaikka hyvä Antero-herra kiivaasti vastusti tähdistä ennustamista ja kaikkea uskomista yliluonnollisiin ilmestyksiin maallisissa asioissa, niin hän ei kuitenkaan epäillyt pyhän Anteron ihmeiden todenperäisyyttä, vaan puolusti aina mitä innokkaimmin tämän eriskummallisen papin jumalanpelkoa ja rehellisyyttä.
Kun matkalle lähtevät pukeutuivat matkavaippoihinsa ja sanoivat hyvästi Saxolle, seisoi Riisen Kaarlo syviin ajatuksiin vaipuneena miettien mitä äsken oli kuullut. Häntä hämmästytti, että vielä oli olemassa ihmisiä, jotka osasivat tehdä ihmeitä, ja se saattoi hänet unohtamaan erohetken surun ja senkin, että hänen täytyi antaa arkkipiispalle takaisin hänen miekkansa ja Gunnar veljelle hänen komean vyönsä.