"Mutta katsokaa edes tätä!" jatkoi Pietari-piispa kiihkeästi. "Tämä meidän kuitenkin olisi hyvä tietää: Kuningas Valdemar toinen — hänen salaiset vihollisensa ja kadehtijansa, hänen sotaonnensa, ja rakkautensa — se suuri vaara, jonka hän ja valtakunta välttävät, jos häntä ajoissa varoitetaan — —"
"Mitä!" huudahti Albert, "se ei siis kuitenkaan ole mikään välttämättömyys, eikä rautainen, ehdoton sallimus! Ovatko tähdetkin horjuvaisia. Ilveilyä se on, kirottua hourupäisyyttä. Mutta se koskee minun herraani ja kuningastani, ja minä tahdon sen tietää. Sen konnan kirouksille minä nauran. — Tämä ei ole jalon Esbern Snaren työtä. — Täällä on varmasti ollut petturi, joka on tahtonut ilvehtiä hänen kanssaan. Ehkä tuo rehellinen sankari kavalasti murhattiin, kun hän huomasi petoksen. Olkaamme varuillamme, ehkä tuo ilveilijä piilee jossakin paikassa täällä läheisyydessämme. Mutta minä tahtoisin kuitenkin tietää, mitä hän sanoo kuninkaasta. — Tuossa hullutuksessa voi piillä jokin kirottu totuus, ehkä salaliitto kuninkaan henkeä vastaan. Minä tahdon sen tietää! Mille sivulle se on kirjoitettu! Aukaiskaa se, arvoisa herra! Katsokaa, minä avaan tuon helvetillisen kirjan!"
Näin sanoen hän miekkansa kahvalla työntäsi kirjan päällä olevaa kiveä, niin että se kovalla ryskeellä vieri lattialle, ja suuri vaskihelainen kirja aukeni itsestään, painon pudottua kannelta. "Lukekaa se sivu, joka ensiksi aukesi!" sanoi Albert, "ehkä silläkin on merkityksensä, ja jos aiomme olla narreja, niin olkaamme sitten perinpohjin!"
"Antero, Slagelsen pappi, pyhäksi kutsuttu, kuningas Valdemar toisen uskottu", luki piispa. "Se voimakas mies, jonka ihmeelliset elämänvaiheet ovat tässä julkaistut, hänen pitää tekemän tilinsä ylimmälle tuomarille puoliyön hetkenä, tammikuun ensimäisen ja toisen päivän välillä, vuonna 1205."
"Mitä? Mitenkä? Tänä yönä? Tällä hetkellä!" huudahti kreivi Albert. "Eikö hiekkakello näytä kahtatoista? Sen valheen perille me kyllä pian pääsemme. Kolme päivää sitten toi tuo vanha, omituinen pappi terveenä ja reippaana minulle salaisen viestin kuninkaalta. Lukekaa nyt mitä siellä sanotaan Knuut kuudennesta ja kuninkaasta itsestään, arvoisa herra! Mutta mikä teitä vaivaa? Tehän vapisette —, mitenkä täällä alkaa näin pimentyä?"
"Ettekö te näe miten kynttilät sammuvat?" kuiskasi Pietari piispa. "Katsokaa, nyt sammuu jo neljäs!"
"Täällä on vetoa. Minä sytytän ne uudelleen, mutta lukekaa, lukekaa, rakas herra, ennenkuin joku sen estää!"
Piispa käänteli tuskan valtaamana suuren kirjan lehtiä, ja kreivi Albert otti sen kynttiläjalan, jonka kaksi vahakynttilää vielä lepattaen paloivat, sytyttääkseen sillä sammuneet. Mutta samassa sattui Pietari-piispa koskettamaan ketjuja, jotka kiinnittivät suuren kirjan lattiaan, ja niinkuin näytti menivät sen läpi — ja hirveällä ryskeellä kaatui pöytä kumoon. Käytti siltä kuin näkymätön rautakäsi olisi samassa sattunut sekä piispaan että kreivi Albertiin. Kynttiläjalka putosi kreivi Albertin kädestä ja heidän ympärillään oli pilkkosen pimeää.
"Kirottua ilveilyä!" huusi kreivi, paljastaen miekkansa. "Jos täällä on joku, niin puhukoon! Tai elävän Jumalan nimeen! Minä lyön kuoliaaksi ensimäisen, joka minua lähestyy."
"Elkää kiivastuko! Elkää haavoittako poikaa pimeässä!" kuiskasi piispa, joka oli pudonnut tuolilta, mutta nyt nousi päättäväisesti ja rohkaistuna. "Jos täällä on paholainen juonittelemassa, niin silloin on minun asiani Jumalan avulla suojella meitä kaikkia, ja te ette kuitenkaan voi miekallanne mitään, urhokas ritari! Me olemme saaneet ansiomme mukaan: Minkävuoksi me tahdoimme udella tietoja, jotka ovat kiroukseksi ihmiselle? Maatkoon siellä tuo helvettiin kahlehdittu kirja, joka oli houkutella meidät mukaansa kadotukseen! Seuratkaa minua, jalo ritari! Tule meidän jälessämme, poika! Täällä on pimeää kuin haudassa, enkä minä näe teitä, mutta minun mukanani on se, joka on tie ja valkeus!" Näin sanoessaan hän otti pyhän ristinkuvan rinnaltaan käteensä ja löysi helposti oven ja kiertoportaat.