Ääneti, mutta hiljaa ja sydämellisesti rukoillen, astui hurskas piispa alas kapeita, jyrkkiä portaita. Kreivi Albert seurasi häntä, varovaisesti ja vaieten, mutta paljastettu miekka kädessään, ja Kaarlo, joka vaivoin oli saanut pelkonsa hillityksi eikä ainoallakaan luiskahduksella sitä ilmaissut, pysyttelihe niin lähellä herraansa kuin suinkin. Pimeiden kiertoportaiden keskivälillä oli vähän leveämmän porrasaskeleen kohdalla muurissa aukko, josta äsken nousseen uudenvuoden kuun valo heikosti pilkisti sisään. Siihen Kaarlo oli huomaavinaan toisten rappusien yhtyvän, ja hän näki nyt selvästi kynttilän liikkuvan hyvin alhaalla, hänen vasemmalla puolellaan, kuin äärettömässä kuilussa.
"Näettekö te, ankara ritari!" kuiskasi hän herralleen — "tuolla kulkee joku kynttilän kanssa, hyvin, hyvin syvällä!"
Kreivi Albert näki myöskin sen ja osoitti sen piispalle,
"Puhukaa hiljaa ja menkäämme edelleen!" vastasi Pietari piispa. "Tuota tietä me emme tulleet, eikä meillä ole mitään tekemistä tuon kynttilän kanssa! — Pakene meistä saatana!" huusi hän syvään kuiluun, ja heti kynttilä sammui, mutta aukon kautta kuului etäinen valitushuuto, ja syvä, soperteleva ääni, minkä Kaarlo luuli tuntevansa, huusi hirvittävän voimakkaasti, ikäänkuin puhetorven kautta: "Varo itseäsi, Pietari Sunenpoika! Varo itseäsi, Orlamünden Albert!"
Samassa he huomasivat kapeiden rappusien olevan savua täynnä. He kiirehtivät askeleitaan, ja tiheämpi melkein tukahduttava savu hulmusi heitä vastaan. Kun he olivat ehtineet tornirappusten alapäähän, oli Albertin makuuhuoneen salaovi lukittu. Kreivi särki rajusti potkaisemalla oven, ja voimakkaat liekit leimahtivat heitä vastaan savun ja liekkien täyttämästä makuuhuoneesta. Takaisin palajaminen olisi ollut heidän varma kuolemansa. Heidän täytyi tunkeutua liekkien läpi päästäkseen käytävän ovelle, ja se onnistuikin. Mutta oven oli piispa teljennyt niin lujasti, että he olivat tukehtua ennenkuin he saivat sen avatuksi, ja nyt heillä oli vielä kolme pitkää käytävää ja viimeiset, jyrkät portaat edessään. Käytävät olivat täynnä savua. Liekit ahdistivat heitä takaapäin. Palavia lautoja ja hirsiä putoili heidän ympärillään, ja kun he viimeinkin olivat päässeet noille kuuluisille portaille, olivat ne ilmiliekissä.
"Seuratkaa minua!" huusi piispa. "Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, meidän täytyy päästä läpi." Hän piteli ristiinnaulitun kuvaa edessään ja kiiruhti rukoillen eteenpäin. Kun he viimeinkin hiukset ja vaatteet kärventyneinä seisoivat suurella myllynkivellä rappujen alapäässä, romahtivat palavat portaat hirveällä jyskeellä alas. He riensivät pihalle ja hengittivät taas. Nyt he näkivät koko kylkirakennuksen loimuavan yhtenä liekkinä. Kamalasti rytisten luhistui torni maahan. Tulen levittämässä voimakkaassa valossa huomasi Kaarlo suuren joukon papereita lentelevän luhistuvan tornin liekeistä, ja hän luuli näkevänsä ihmisolennon kokoavan niitä ja katoavan savuun.
"Kiitetty olkoon Kaikkivaltias! Hän auttoi meidät vaarasta!" sanoi Pietari-piispa, ja hän seurasi nyt rauhallisena kreivi Albertia ja Kaarloa herättämään ja pelastamaan nukkuvia. Pian oli koko talonväki koolla, ja yleinen pelko asettui sen mukaan kuin nähtiin ettei tuli levinnyt, vaan tyytyi hävittämään ainoastaan koko itäisen, asumattoman sivurakennuksen.
Helena-rouva oli alussa hyvin säikähtynyt. Voimakas tuli oli muutamissa silmänräpäyksissä polttanut tornin ja sivurakennuksen tuhaksi, niin että hän ei voinut käsittää miten hänen vieraansa olivat ehtineet pelastua. Hänen ilonsa nähdessään heidät vahingoittumattomina oli myöskin niin tulinen ja sydämellinen, että hän, välittämättä sukupuolestaan ja ulkonaisista tavoista, keveässä, epäjärjestykseen joutuneessa yöpuvussaan, liehuvat, ruskeat kiharat paljaalla kaulalla, syleili heitä sydämellisesti ja pyysi heitä suomaan hänelle anteeksi, että hän niin kevytmielisesti oli saattanut heidän henkensä vaaraan alttiiksi. "Enpä olisi uskonut viisaan Mustan olevan niin vihaisen!" sanoi hän. "Tai ehkä te ärsytitte häntä? Minä luulen kuulleeni kamalan huudon, ei suinkaan tuo raukka itse liene joutunut liekkien uhriksi!"
Kreivi uskoi hänen puhuvan näin pelon hämmentämällä. Selvittyään pelästyksestä ja huomattuaan huolimattoman pukunsa, hän painoi kädet rintaansa vasten ja riensi selittämättä sen lähemmin asiaa, punottavin poskin makuuhuoneeseensa.
Tultuaan taas ulos, hän oli matkapukimissa. Hänen kauniissa, iloisissa kasvoissaan ei ollut jälkeäkään levottomuudesta eikä tuskasta. Hän tunsi itsensä nyt oikein iloiseksi voidessaan viipymättä jättää paikan, missä hän ei sanonut voivansa enää nukkua rauhassa ainoatakaan yötä.