Ei kukaan enää vastustellut hänen matkaansa. Sillä välin oli päivä valjennut. Myöskin Ingeborg ja Cecilia olivat matkalle valmiit. Hevoset olivat satuloituina oven edessä, ja koko lukuisa seurue nousi hevosten selkään, paitsi Rigmor ja hänen kasvatusäitinsä, jotka ajoivat vaunuissa piispan vanhan Martin ja Riisen Kaarlon kanssa.
Kaarlo piti velvollisuutenaan osoittaa pienelle, oikulliselle Rigmorille yhtä suurta huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, kuin hän näki herransa ja jalojen ritarien osoittavan heidän seurassaan ratsastaville naisille. Pieninkin tytön lapsellisista toiveista oli hänelle käsky. Tuodakseen pienelle neitoselleen pudonneen höyhenen tai kimpun kaunista viheriätä sammalta, mihin tyttö oli viitannut, tai lausunut toivovansa, Kaarlo hyppäsi usein vaunuista, hevosten juostessa kovinta vauhtia, ja hän saavutti heidät kuitenkin taas vähintäkään viivytystä aikaansaamatta. Kauniin lapsen ilo ja ystävällinen kiitos palkitsivat hänet runsaasti, ja ehkä vieläkin enemmän tytön pelko nähdessään hänen uhkarohkeasti hyppäävän vaunuista ja hänen ihailunsa kun Kaarlo niin hyvin ja taitavasti pääsi takaisin.
Kun matkaseurue pysähtyi lepäämään ja virkistymään, huolehti Kaarlo aina ensiksi siitä, että Rigmor oli turvassa, vaunujen ja hevosten mylläkästä. Sitten hän kiirehti herraansa palvelemaan, auttoi matkaviitan hänen yltään, vei hänen hevosensa talliin ja toimitti reippaasti kaikki herransa käskyt.
Ensimäisenä iltana majatalossa oltaessa katseli Pietari-piispa tarkkaavasti reipasta, vilkasta poikaa, joka tarjoili illallispöydässä saavuttaen tuhansilla pikkupalveluksilla kaikkien suosion. Nyt vasta piispa tunsi Kaarlon ja muisti hänet samaksi kauniiksi pojaksi, joka oli tullut hänen luokseen isä Saxon kanssa, ja jonka vanhus vähää ennen kuolemaansa oli uskonut hänen huostaansa. Piispa syleili poikaa sydämellisesti ja valitteli ettei ollut ennemmin ajatellut häntä ja pitänyt huolta hänestä. "Sinä olit oikeassa poikani!" sanoi hän liikutettuna. "Taivaallinen isä piti sinusta paremman huolen kuin Pietari-piispa, ja sen parempaa herraa ja mestaria kuin sinulla nyt on, sinä et olisi voinut saada koko maailmasta."
"Kyllä kuninkaan!" arveli Kaarlo, mutta sen hän sanoi niin hiljaa ettei kukaan sitä kuullut, ja piispa taputti häntä poskelle ja antoi hänen mennä.
Huonojen ja mutkaisten teiden vuoksi matka kesti useampia päiviä, ja suuri seurue ehti harvoin pitemmältä päivässä kuin kolme tai neljä peninkulmaa. Matkustettiin Stagelsen ja Korsörin kautta Nyborgiin. Slagelsessa vallitsi niinä päivinä yleisesti syvä suru. Hämmästyksellä Pietari-piispa ja kreivi Albert kuulivat, että kuuluisa pappi Antero, jota pidettiin pyhänä miehenä, oli kuollut. He kyselivät tarkasti aikaa ja tuntia, ja luostariveli, joka oli ollut saapuvilla hänen kuollessaan, ilmoitti heille hänen jättäneen tämän maailman kuin pyhimys, keskiyön aikana, tammikuun ensimäisen ja toisen päivän välillä.
"Tuo sana oli sittenkin tosi!" sanoi kreivi Albert miettiväisesti piispalle, heidän ratsastaessaan ulos Slagelsen portista. "Oli hyvä, että me emme lukeneet enempää tuosta ihmeellisestä kirjasta. Minä uskon, että olisin tullut siitä hulluksi. Nyt en minä jätä kuningasta muuta kuin välttämättömimmästä pakosta."
"En minäkään!" vastasi piispa. "Tanskan tulevaisuus riippuu nyt, lähinnä kaikkivaltiaan Jumalan apua ja kansassa herännyttä kristillistä henkeä, tämän merkillisen kuninkaan elämästä ja onnesta."
Äsken kuolleesta Slagelsen papista kertoi kansa mitä ihmeellisimpiä asioita. Hän oli ollut harvinaisen lahjakas mies ja suuri kansanpuhuja. Vaikka paavi ei koskaan ollut julistanut häntä pyhäksi, niin hänen nimensä säilyi kansan muistossa myöhäisimpiin aikoihin asti. Tämän hurskaan papin puheilla ja käytöksellä oli ihmeteltävä vaikutus itse nuoreen, iloiseen kuningas Valdemariinkin. Kerrottiinpa kuninkaan Själlandin matkallaan kahta vuotta aikaisemmin olleen pakoitetun luovuttamaan Slagelsen kaupungille ne laajat maa-alueet, joiden ympäri pyhä Antero ehti ratsastaa varsallaan kuninkaan ollessa kylpemässä. Tuota tunnettua tapausta pitivät monet leikinlaskuna Valdemarin puolelta ja Anteron keksimänä viekkaana keinotteluna. Mutta kuningas oli osoittanut monesti, ettei Antero hänen mielestään ollut vain haaveellinen narri tai tekopyhä petturi. Hän kutsui tuon tapahtuman jälkeen tämän omituisen papin luokseen ja keskusteli hänen kanssaan kauan salakammiossaan, jopa käytti häntä tärkeänä ja salaisena lähettiläänä. Kun sitten hovissa juteltiin tästä ihmemiehestä, ei kuningas suvainnut kyttyräselkäisen hovinarrin tai kenenkään iloisista, nuorista hovimiehistä pilkata häntä, vaan muuttui kuningas useasti silloin, iloisimmillaankin ollessaan, hyvin totiseksi ja harvapuheiseksi, niin että monet arvelivat pyhän Anteron uskoneen hänelle tärkeitä salaisuuksia. Senvuoksi kutsuttiinkin tätä merkillistä pappia sekä kansantaruissa että kirjoituksissa "kuninkaan uskotuksi."
Osanottavasti matkustajat katselivat erikoisena ajan merkkinä pyhän Anteron muistoksi pystytettyä ristiä "Hvilehöjn" ylängöllä, Slagelsen ja Korsörin välillä. Vaikka kukin heistä uskoi mitä tahtoi ihmeestä, jonka sanottiin siellä tapahtuneen, niin ei kuitenkaan kukaan uskaltanut ääneen siitä ivailla. Helena-rouva vain arveli kestävän kauan ennenkuin hän tulisi niin pyhäksi, että voisi matkustaa ulkomaille pyhän Anteron mukavalla tavalla, mutta samanlaisia taikoja voisi tehdä toisellakin lailla. Ja tässä myönsivät Pietari-piispa ja kreivi Albert hänen olevan aivan oikeassa. Ritarien joukossa oli kyllä useampiakin, jotka mielellään tässä tilaisuudessa olisivat tahtoneet sydämen pohjasta valittaa papiston enenevää valtaa ja vaikutusta. Erittäinkin marsalkka Juhana ja Absalon Belg olivat tyytymättömiä niiden suurten tilusten menettämisestä, joilla heidän esi-isänsä olivat rikastuttaneet kirkkoa ja luostareita. — Heillä oli jo katkerat sanat pappisvallasta huulillaan, mutta arvoisan Pietari-piispan läsnäolo sai heidät hillitsemään itsensä. Myöskin ankaran kreivi Albertin tunnettu kunnioitus hengellistä säätyä kohtaan esti heitä lausumasta minkäänlaisia loukkaavia ja sopimattomia sanoja.