Helena-rouvan huono maine ja se huomio, minkä komea matkaseurue hänen kauttaan herätti kaikissa kaupungeissa, oli piispa Pietarille hänen hengellisen arvonsa tähden hyvin vastenmielinen. Mutta kun hän seuraa loukkaamatta ei voinut sitä jättää eikä myöskään valitella harmillista asemaansa, niin kohdistui usein hänen kiivautensa siihen harmaaseen oriiseen, jolla hän ratsasti, ja joka ei koskaan osannut kävellä hänen mielikseen. Siten tuli hän usein ratsastaneeksi vinhemmin kuin tahtoi, ja kun hän näin kiivaudessaan, tuikki liehuen ympärillä, joutui seurueen edelle, ja silloin tällöin huojui hiukan kömpelösti levottoman oriinsa selässä, nauroi Helena-rouva sydämensä pohjasta, eikä paljoakaan välittänyt kreivi Albertin totisesta katseesta.
Oli kova myrsky heidän purjehtiessaan Suuren-Bältin yli, ja silloin laivaväki jotenkin ääneen ja raa'oilla sanoilla mutisi tyytymättömyyttään siitä, että kuninkaan jalkavaimo oli laivassa. Kreivi Albert luuli ettei sitä ollut kuullut kukaan muu kuin hän ja koetti senvuoksi hillitä suuttumustaan, muuten pahenisi asia vieläkin pahemmaksi. Merimiesten kanssa hän ei olisi kuitenkaan voinut miekkaa mitellä Helena-rouvan kunnian puolesta, jonka käytös ei myöskään ollut kreivin mielestä niin hiljainen ja kunniallinen kuin hän vaati. Sen lisäksi hän huomasi Ingeborg-neidon olevan hyvin kalpean ja hätääntyneen näköisen, ja hiljainen Cecilia vuodatti kyyneleitä. Hän arvasi silloin jonkun merimiesten törkeän sanan heidän äidistään tulleen heidän korviinsa, mutta hän jätti heidän lohduttamisensa hellien sulhasmiesten toimeksi. Helena-rouva oli myöskin nyreissään, mutta hän syytti siitä meri-ilmaa ja kovaa pakkasta. Pian hän kuitenkin oli yhtä iloinen ja puhelias kuin ennenkin. Kun he olivat päässeet maalle, ilahdutti hän taas koko seuraa leikkipuheillaan ja hyvätuulisuudellaan, niin ettei kreivi Albert tiennyt ihmettelisikö enemmän sitä sielunvoimaa, millä hän näytti uhmailevan ainakin osaksi hänelle tuttua yleistä, solvaisevaa mielipidettä itsestään, vai sitä häikäilemätöntä kevytmielisyyttä, millä hän näytti halveksivan noita huhuja, antaessaan tällä matkallaan pahoille kielille uutta panettelun aihetta.
Nyborgissa linnanpäällysmies vastaanotti ylhäisen seuran suurella kunnioituksella. Vanhalle, yksikätiselle Ludolf-herralle olivat kreivi Albertin ja Pietari-piispan nimet parhaana suosituksena, ja hän tervehti Esbern Snaren kolmea poikaa heidän kuuluisan isänsä vanhana ystävänä. Vanha, jäykkä linnanherra osoitti myöskin Helena-rouvalle kaikkea sitä kunnioitusta, mihin hän luuli tämän korkean ruhtinaallisen syntyperän häntä velvoittavan, mutta hänen kohteliaisuutensa oli kylmää ja jäykkää ja näytti vaativan häneltä silminnähtävää itsensähillitsemistä. Hän saattoi vanhalla kimollaan, jolla hän, kiitollisena sen nuoruuden ansioille, aina ratsasti, seuraa Odenseen, missä heillä oli aikomus levätä ja virkistyä.
Odenseen portilla valitteli vanha herra olevansa onneton siitä, ettei löytänyt kaupungista soveliasta majataloa, joka voisi vastaanottaa näin suuren ja ylhäisen seuran. Mutta marsalkka Juhana tiesi siihen neuvon. Hän kysyi eikö Pyhän Knuutin seuran huoneusto ollut kyllin suuri majoittamaan heitä. Ludolf-herran vakuutettua sen olevan suurimman huoneen kaupungissa, oli säästäväisen marsalkan mielestä parasta asettua sinne ja antaa seuran veljesten ilmaiseksi kestitä heitä. "Onhan kuningas hiljakkoin vahvistanut heille liiankin suuret oikeudet ja vapaudet!" sanoi hän. "Minun mielestäni saisi ennemmin karkoittaa maasta tuollaiset tekopyhät teeskentelijät. Rauhanrikkojia he ovat, ja salaisia kapinaan kiihoittajia, jotka eivät pelkää ottaa kuningasta hengiltä, jos hänen nenänsä ei käänny heidän päänsä mukaan. Mutta nyt on heidän laatimilleen seuran säännöille annettu lain voima. Sensijaan että heidät olisi hirtetty, täytyy Silden saarelaisten antaa heille kymmenen hopeamarkkaa vaatteiksi; myöskin heillä on oikeus jauhattaa jyvät koko Odenseen kaupungille. He ovat siten pohjattoman rikkaita. Mutta senvuoksi onkin näiden aasien velvollisuus ihmisrakkaudesta kestitä kaikkia matkustavaisia."
"Minä olen itse pyhän Knuutin seuran jäsen!" vastasi vanha Ludolf rauhallisesti. "Minä suon teille anteeksi äskeisen loukkauksenne kuninkaan parhaimpia ja uskollisimpia alamaisia vastaan. Seuramme ulkopuolella oleva mies ei voi loukata todellisen kiltaveljen kunniaa. Kuitenkin, jos te voitte olla vakuutettu siitä, että meidän veljeskuntamme ei tahdo vahingoittaa kuningasta eikä isänmaata, niin minä pyydän teitä vastaanottamaan sen vieraanvaraisuuden, jonka me rakkaudenvelvollisuudestamme osoitamme kaikille varattomille matkustaville, mutta jota minä en uskaltanut esittää näin rikkaalle ja ylhäiselle seuralle!"
Yleinen hämmästys kuvastui kaikkien kasvoilta. Erittäinkin Niilo Male oli aivan vimmoissaan, sillä pieninkin sovinnaisuussääntöjen rikkominen loukkasi häntä. Hän alkoi äkkiä yskiä ja puhua ilmasta ja tuulesta, joka oli koko hänen viisautensa silloin kun hovissa tapahtui jotakin sopimatonta.
"Kuinka?" änkytti marsalkka Juhana, "Arvoisa herra Ludolf! Kuinka voitte te, ritari ja linnanherra, olla jäsenenä seurassa, johon minä luulin kuuluvan vain lahtareita ja kaupustelijoita?"
"Minä en häpeä kuulua Nyborgin uljaaseen porvaristoon!" vastasi herra Ludolf. "Minun yhdistymiseni veljeskuntaan oli kyllä poikkeus yleisestä tavasta, mutta te näette myöskin, että minä olen luopunut oikeudestani vaatia teiltä ritarina hyvitystä miekallani ja vasemmalla kädelläni. Mutta minä voin siltä puolustaa itseäni."
Kreivi Albert koetti niin hyvin kuin taisi sovittaa riitaa, ja osoittaakseen kunnioitustaan Pyhän Knuutin mahtavaa ja ehkä vaarallistakin veljeskuntaa kohtaan, jolle kuningas kuitenkin äskettäin oli antanut näytteen luottamuksestaan ja kuninkaallisesta suosiostaan, hän hyväksyi matkaseuransa puolesta herra Ludolfin kutsun seuran taloon, mutta sillä ehdolla, että he saisivat korvata palvelevien veljien vaivan ja menot. Kreivi Albert käytti sitäpaitsi mielellään hyväkseen tätä tilaisuutta tutustuakseen näiden, nyt jo sangen lukuisien veljeskuntien henkeen ja toimintaan, joita moni piti vaarallisina maan turvallisuudelle.
Vanha kreivi piti kunnianaan ja ilonaan tutustuttaa kreivi Albert seuran sääntöihin ja lupauksiin, mitkä eivät nyt enää olleet salaisia, ja joiden tarkoituksena oli tukea maan yhteistä puolustusta ja turvallisuutta näinä rauhattomuuden aikoina. Hän tahtoi erityisesti saada tälle kuninkaan uskolliselle ja hartaalle ystävälle selvitetyksi, ettei seuralla ollut minkäänlaista valtiollista tarkoitusta, ja että sen jäsenet olivat kuninkaan uskollisia ja lainkuuliaisia alamaisia. Tämä onnistuikin vanhalle, innokkaalle herralle niin hyvästi, että kreivi Albert selitti haluavansa sopivassa tilaisuudessa itse yhtyä veljeskuntaan, koska sen säännöt ja lupaukset eivät sulkeneet siitä ketään isänmaanystävää, olkoon hän sotilas tai porvari. Sillä hän ymmärsi hyvästi näiden veljeskuntien voivan olla isänmaan turvana näinä onnettomina ja rauhattomina aikoina, varsinkin, jos kuninkaan ja maan etevimmät miehet yhtyivät niihin. Kun todellakin isänmaan parhaat ystävät kuuluivat näihin liittoihin, niin oli siten olemassa yhtymäkohta silloin, kun riita ja eripuraisuus eroittivat sydämet.