Kiltaveljesten suuressa talossa vastaanotettiin vieraat ystävällisesti ja porvarillisella vierasvaraisuudella. Kaksi vanhempaa porvaria, yllään kiltaveljesten viitat, vastaanottivat vieraat, tekemättä heille minkäänlaisia kysymyksiä heidän säädystään ja nimestään. "Kuka on Tanskan laillinen kuningas Jumalan ja ihmisten edessä?" kysyi vain vanhempi heistä jokaiselta sisäänastuvalta vieraalta, ja kun he olivat vastanneet: "Valdemar Valdemarin poika", päästettiin heidät heti ylimpään, avaraan vierastupaan, missä oli useampia kiltaveljiä, ja missä heitä kestittiin oluella, simalla ja isolla annoksella lihakeittoa. Ennen ja jälkeen aterian laulettiin lyhyt messu, ja pöydässä juotiin Pyhän Knuutin, Neitsyt Marian ja kuninkaan maljat. Minkäänlaisia kiltaveljesten tapoja tai menoja eivät matkustajat nähneet, ja ollen vieraita seuran ulkopuolelta, he eivät päässeet veljeskunnan suureen kokoussaliin.
Aterian jälkeen kreivi Albert linnanherran salaisesta viittauksesta seurasi häntä muiden huomaamatta viereiseen huoneeseen.
"Jos te ette pidä minua liian uteliaana tai tunkeilevana, jalo kreivi", sanoi vanha, jäykkä herra, luoden kreivi Albertiin terävän, läpitunkevan katseen, "niin vastatkaa minulle yhteen kysymykseen kaikessa tuttavallisuudessa. Mitenkä te, kuninkaan ja maan uskollinen ystävä, saatatte yleisesti tunnettua Helena-rouvaa Riibehuusiin aikana, jolloin kansa on pettynyt toiveissaan saada Valdemarien valtaistuimelle kunnioitettu ja kunniallinen kuningatar. Ettekö te tunne paremmin kuninkaan ainoata heikkoutta, ja tämän naisen kauas tähtääviä aikeita? Tai olisiko kreivi Albert alentunut tukemaan syntiä ja alhaisia pyyteitä?"
"Tällä kysymyksellänne te ette loukkaa ainoastaan minua", vastasi kreivi Albert, jonka itsetunto oli loukattu — "vaan myös minun kuningastani ja sitä jalosukuista naista, jonka suojelija ja saattaja minä nyt olen. Mutta minä luulen tietäväni teidän kysymyksenne syyn, ja minä kunnioitan teidän hyväätarkoittavaa, vaikkakin oikeudetonta intoanne kuninkaan ja maan parhaaksi, mikä on johtanut teidät harhaan. Kuningas itse hallitsee mieltään ja sydäntään. Jos kuninkaalla olisi tuo niinkutsuttu heikkous, te voisitte kutsua paremminkin sitä paheeksi, mistä kuninkaita ja suuria miehiä tuomitaan liiankin lievästi, ja mistä te, ja moni kunnon tanskalainen mies, syytätte meidän nuorta kuningastamme, niin minä ylenkatsoisin sitä yhtähyvin hänessä kuin kenessä tahansa, jos hänellä se olisi. Mutta minä tunnen sydämessäni hänen olevan aivan vapaan siitä. Helena-rouvan epäilyttävät aikeet ovat minulle tuntemattomat. Minä olen kyllä kuullut panettelijoiden puheet hänestä ja kuninkaasta, mutta Jumala varjelkoon minua koskaan niitä uskomasta. Minä paheksun hänen matkaansa Ribehusiin, siinä hän on tehnyt mitä suurimman varomattomuuden. Mutta minulla ei ollut voimaa eikä oikeutta sitä estää. Sattumuksesta, ja yksinkertaisesti ritarikohteliaisuudesta, minä olen tarjoutunut hänen saattajakseen. Niin kauan kuin hän on minun suojeltavanani en minä salli kenenkään kunniallisen miehen lausua rankaisematta hänestä ainoatakaan loukkaavaa sanaa. Teidän kätenne, arvoisa herra Ludolf, sallii minun tällä kertaa teidän suhteenne tehdä siitä poikkeuksen."
"Uljas, uskollinen, nuori mies!" huudahti Ludolf-herra ja tarttui lämmöllä hänen käteensä. "Minä näen teidän rakkautenne kuninkaaseen, sekä teidän ritarillisen kunnioituksenne naista kohtaan, soaisseen teidän silmänne. Mutta minä en voi moittia teitä siitä. Suokaa minulle anteeksi, että minä hetkenkään olin epätietoinen teidän suhteenne. Enkä minä myöskään kiitä teitä siitä ettette tahtonut taistella vanhan toiskätisen miehen kanssa senvuoksi että hän tahtoi puhua teille kahden kesken; se olisi ollut naurettavaa, ja näin on tämä asia selvitetty. Kuitenkin minä neuvoisin teitä lähtemään täältä tämän naisen kanssa niin pian kuin suinkin voitte! Nyt pari sanaa minun ja veljeskunnan puolesta! Jos joskus koittaa aika — mistä Jumala meitä varjelkoon — että kuninkaan paras ystävä ja neuvonantaja olisi pakoitettu kysymään, mistä vielä löytyisi tanskalaisia miehiä, jotka olisivat valmiit uhraamaan elämänsä ja tavaransa isänmaalle, niin silloin avatkaa tämä kirja, ja jokaiseen nimeen, jonka siitä luette, te voitte luottaa kuin itseenne!" Näin sanottuaan hän ojensi kreiville suuren, punaisilla vahasineteillä suljetun kirjeen, mihin Knuut kuninkaan kuva ynnä hänen miekkansa ja valtikkansa olivat painetut. "Tämä on hätäraha!" lisäsi hän. — "Jumala suokoon, ettei sitä hetkeä milloinkaan tule, jolloin te olette sen tarpeessa. Mutta jos se kerran tulee, ja vanha Ludolf kenties jo silloin makaa sotalipun alla Nyborgin kirkossa, ruostunut miekka kirstullaan, niin ajatelkaa silloin minua, uljas, nuori herra, älkääkä antako tämän meidän kohtauksemme jäädä turhaksi!"
Vastausta odottamatta vanha herra poistui nopeasti, suoden liikutetulle kreivi Albertille aikaa tointua ja panna tähteen poveensa avaamattoman uskollisuuskirjeen.
Hänen palatessaan seuraan ei vanhaa linnanherraa enää näkynyt siellä. Kadulta kuului kavioiden kapsetta, ja hänen nähtiin ratsastavan kylästä niin nopeaan kuin hänen ontuva, kankea kimonsa suinkin jaksoi.
Kreivi Albert huomasi kiltaveljesten katselevan Helena-rouvaa epäluuloisin katsein ja antavan toisilleen salaisia ja merkitseviä viittauksia. Hän muisti vanhan linnanherran neuvon ja kiirehti lähtöä. Marsalkka Juhanan suureksi harmiksi piispa ja kreivi Albert eivät unohtaneet lähtiessään pistää runsasta lahjaa kiltaveljesten säästökassaan, ja Helena-rouva näytti oikein iloitsevan saadessaan kiusata isällistä ja kitsasta herra poikaansa suurella anteliaisuudellaan. Absalon Belg, joka oli eniten ahminut hilloja ja liharuokaa, lausui lähtiessään jotenkin ääneen olevansa aivan samaa mieltä kuin järkevä Juhana veljensä, ja jos hyvät kiltaveljet olivat oikeita myllärejä, niin he kyllä osasivat jauhaa jyvänsä ja saada jauhosäkeillään rakkaudentyönsä palkituiksi.
"Minä en tunne Esbern Snarea hänen pojissaan!" sanoi piispa Pietari kreivi Albertille tiellä, heidän ratsastettuaan vähän edelle muista. "Urhokas Esbern jakeli jalomielisesti lahjoja ja antimia kirkoille ja luostareille; mutta nämä ryöstäisivät ne kernaasti takaisin, jos voisivat. Tiedättehän te heidän yhä kantavan veroa Sorön luostarilta; mutta sitä he vielä kuolinpäivänään katuvat!"
"Siinä kohden minä en ainakaan rohkene puolustaa heitä!" sanoi kreivi Albert. "Mutta sen minä kuitenkin tiedän, että jos kuningas tarvitsee heidän käsivarttaan, niin se on voimakas ja valmis häntä auttamaan, ja jos hän tarvitsee heidän kukkaroaan niin se on myöskin aina hänelle avoin."