"Silloin me tuomme viestin yhdessä, herra kuningas", vastasi Absalon Belg, "sillä me ehdimme molemmat samassa silmänräpäyksessä sillalle."
"Jos minun liinakkoni ei olisi saanut piikiveä kavioonsa, niin minä olisin ennättänyt ensiksi tänne!" väitti kreivi Otto. "Jos meidän pitää tuoda kuninkaalle iloinen sanoma, niin uskokaa se kaksoiskirjeessä meille molemmille. Silloin saa meidän kuninkaamme nähdä kummallako meistä on nopeampi ratsu."
"Hyvä on, olkoon menneeksi!" sanoi kuningas. — "Se teistä, joka ensiksi tuo minulle toivomani tiedon saa tanssia Riibehuusin ensimäisissä huveissa kengissään minun kultakannukseni!"
Molemmat kiittivät kuningasta hänen luottamuksestaan ja katselivat uhmaillen toisiaan. Sitten he pudistivat toistensa kättä ja hyppäsivät veneeseen.
"Kultakannuksia seuraa ritarilyönti!" kuiskasi kreivi Otto iloisesti kilpailijalleen. "Ne sinun on pakko luovuttaa minulle, paksu Belg!"
Pian olivat kaikki ritarit sijoittuneet laivaan. Junkker Strange pingoitutti punaiset sarkapurjeet, ja kuninkaan huutaessa hänelle ja hänen seuralaisilleen onnellista matkaa, vastasivat nämä voimakkaalla Eläköön-huudolla: "Eläköön kuningas Valdemar Seier!" Laulun ja soiton kajahdellessa laiva eteni rannasta. Valdemar seisoi kauan ilon ja hämärien aavistusten sekavien tunteiden valtaamana laivasillalla, katsoen, mitenkä kullattu lohikäärmekeula halkaisi aaltojen harjat ja kimalteli auringonpaisteisella, levottomalla merellä, jonka takaa se meni hakemaan hänelle kaunista, mutta kuitenkin vierasta morsianta. Tuo hämärän tulevaisuuden epävarma ja salaperäinen onni, jota me toivoen ja levottomana umpimähkään hapuilemme, esiintyi tuota näkyä katsellessa elävästi nuoren kuninkaan sielun silmien eteen, ja hän tunsi joutuneensa tuon sekä kiehtovan että surun voittoisen tunnelman valtaan, jolloin sielu horjuu toivon ja pelon vaiheilla, ja maailman mahtavinkin kuningas tuntee onnensa riippuvan vieläkin mahtavammista, näkymättömistä voimista.
Kuninkaan tuijottaessa ääneti ja syviin ajatuksiin vaipuneena merelle yhä etenevään laivaan, hänen hovinarrinsa koetti matkia hänen käytöstään, ja he katselivat merta hyvin vakavan ja merkitsevän näköisinä. Matkiessaan hovinarri siristeli silmiään ja aukaisi suunsa selälleen, mutta tällä kertaa hän ei saanut palkakseen kuninkaan eikä hovimiesten naurua. Sillä kun kuninkaan silmät olivat väsyneet laivaa tähystämään, osuivat ne henkilöön, joka oli paremmin sopusoinnussa hänen vakavan mielialansa kanssa kuin narrin hullunkurinen virnunaama. Rikkinäiseen häränvuotaviittaan puettu, vanha harmaapartainen ukko, leveälierinen hattu päässä, istui kumarassa rantakivellä ja piirteli kainalosauvallaan hiekkaan, ollenkaan huomaamatta kuningasta ja hänen seuruettaan.
Viitattuaan hovimiehiään poistumaan vähän etemmäksi, kuningas lähestyi yksin vanhusta, joka kohottamatta päätään yhä piirteli hiekkaan, ja hänen mutistessaan käsittämättömiä sanoja hänen kasvonsa värähtelivät levottomasti.
"Mitä sinä siinä askartelet, ukkoseni?" kysyi Valdemar, mutta ei saanut vastausta; sillä vanhus oli huonokuuloinen, Katsellessaan lähemmin hänen kalpeankellertäviä, ryppyisiä kasvojaan, kuningas luuli huomaavansa hänen silmiensä kadottaneen näkövoimansa, sillä ne olivat himmeät ja hämärät, kuin sarviruudut köyhän miehen savimajassa.
"Kuka olet, vanhus?" kysyi kuningas nyt kovemmalla äänellä ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Vanhus nousi hitaasti ja oikaisi kumaran selkänsä, niin että hän näytti kääpiöstä kasvavan sankariksi. Hän hoiperteli kainalosauvaansa nojaten pari askelta eteenpäin, jääden rauhallisesti seisomaan kuninkaan eteen. Hänen kietoutuessaan härännahkaviittaansa, näkyi sen alta musta likainen sysimiehen tai kaivosmiehen puku.