"Kukako minä olen?" toisti hän hitaasti. — "Kysy minun herraltani ja mestariltani; hän sen tietää parhaiten. Nyt kutsuvat skånelaiset herrat minua yksinkertaisesti Thord Knuutinpoika Bondeksi. Minua kutsutaan täällä muuten Kullenmieheksi, senvuoksi että minä olen kotoisin Kullenilta. Mutta jos en ole väärin uneksinut, niin sinä olet kuningas Valdemar Wolmarinpoika, ja sinä haluaisit tietää mitä minä juuri äsken istuessani ajattelin."
"Sinä näet paremmin kuin minä luulin!" vastasi Valdemar ihmetellen. "Minä luulin, että sinä olit sokea. Mutta sinä näyt osaavan lukea ihmisen ajatukset!"
"Voihan niin joskus sattua", mutisi vanhus, "vaikka minä tuskin enää näen rakkaan kullan kuningatarta, kun se kirkkaimmin loistaa. Se onnettomuus sattui minulle kun minä viimeksi kävin tulen läpi sinun ja sinun sukusi puolesta."
"Sinä puhut arvoituksilla, vanhus! Mutta, jos sinä olet sokea, niin mitenkä sinä olet voinut kulkea tänne asti?"
"Etkö sinä näe elävää tukisauvaani? Hän hyppelee nyt tuolla rinnettä pitkin, kooten minulle ukonkiviä ja piikiviä vuorikaivokseni savustamiseksi."
Valdemar katsoi sinne mihin vanhus viittasi, ja hän näki siellä repaleisen kerjäläispojan hyppelevän kivien välissä. "Mikä on saanut sinut noin vanhana ja vaivaisena lähtemään näin kauaksi kotoasi?" huusi kuningas vanhuksen korvaan.
"Vaikka olenkin näin vanha, niin minä voin elää vielä sinunkin jälkeesi", vastasi vanhus. "Vaikka olenkin sokea niin näen kuitenkin etemmäksi kuin sinä, — ja vaikka olenkin kuuro niin minä kuitenkin kuulen mitä sinä et ole voinut uneksiakaan, — ja vaikka olenkin näin vaivainen, voi vielä sekin aika koittaa, jolloin kuningas Wolmar tarvitsee minun apuani ja etsii minua. Minun täytyi astua sinua vastaan, mutta minä en seiso kutsumattomana sinun edessäsi: Minä laulan sinulle laulun, kuningas, jonka minä ensi kerran lauloin sinun syntymähetkelläsi, enkä minä ole vieläkään sitä unohtanut. Sitä sinun olisi hyvä muistella silloin kun onni näyttää sinulle suotuisimmalta. Katso, juuri sitä laulua minä ajattelin silloin kun sinä laskit kuninkaallisen kätesi minun olkapäälleni, ja sinun voimakas äänesi johti minun mieleeni sinun suuren herra isäsi."
"Mielipuoli mies!" sanoi Valdemar hiljaa ja häntä melkein kauhistutti katsella vanhuksen kasvoja. "No, laulappas sitten minulle laulusi, vanha uneksija!" sanoi hän ääneen ja aikoi antaa vanhukselle kultarahan, mutta se liukui hänen kädestään ja katosi hiekkaan.
Kuninkaan nojatessa miekkaansa hampaaton vanhus lauloi soinnuttomalla ja korisevalla äänellään melkein kuiskaten:
Voittoon ja onnehen Wolmari syntyi, Mutt' murheen miehenä eli. Niin tähtien kirjat tietää, Ja riemu on murheen veli.