Sun onnesi tähtien loistossa vain Se kimmelsi vaaroja vailla; Se leijonan merkissä seisoi Ei vertaa sen pohjolan mailla
Mutt' läikkyvä malja on vaaroja täyss', Ja neitonen viekkaasti hymyy. Jalopeura nukkuu, mutt' piilossa yön, Salakyttä tähtää ja lymyy.
Meri vaikk' ois tyyni kuin kirkkain kilpi Niin aaltoihin sen et voi luottaa! Kyykäärme jos tyyni on hiljainen, Sen myrkky voi tuskan tuottaa.
Varo vaaroja, pauloja viekkaita! Pahin sulla tok' yksi on paula. Käsi mahtava paulan jos murtaakin, Jalopeurankin kätkee kaula.
Kun vanhus oli lopettanut laulunsa, hoiperteli hän uupuneena kivelle, vaipuen kumarruksiin entiselle paikalleen; hänen partainen leukansa painui rintaa vasten ja hän näytti nukahtaneen.
"Hän höpertelee vanhuuden houreissa, raukka, ja laulaa pian viimeistä lauluaan!" sanoi kuningas itsekseen ja katseli kumaraista olentoa, joka nyt oli aivan kääpiömäisen ja mitättömän näköinen —. "Kullenmies, Thord Knuutinpoika, — hm, se nimi ei ole minulle outo — vanha Esbern puhui minulle kerran aivan peitetyin sanoin viisaasta tähtienennustaja Thordista, ja Helena — kun minä puhuin hänelle naimisistani niin hän sanoi tahtovansa tanssia mustan Kullenmiehen kanssa minun häissäni vuorikaivoksessa? Eikö hurskas Slagelsen profeetta varoittanut minua tästä Kullenmiehestä ja hänen salaisesta viisaudestaan? — Hyvä on! Jos hän tietää minun kohtaloni niin pitäköön viisautensa itsellään. — Minä en tahdo tietää siitä enää sanaakaan — se turmelisi vain minun raikkaan elämänhaluni ja tekisi minut taikauskoiseksi haaveilijaksi. Se on kuitenkin vain turhaa haaveilua, jos ei vieläkin pahempaa. — Ei kenenkään ihmisen ole hyvä tietää kohtaloaan! Mutta minä tahdon pitää huolen tuosta vanhuksesta! Hänen unelmansa osoittavat hänen olevan kiintyneen minuun ja minun sukuuni!"
Sitten Valdemar astui takaisin seurueensa luo ja antoi käskyn, että vanha, sokea mies sekä hänen taluttajapoikansa heti vietäisiin takaisin heidän kotiinsa Kullenille, missä heidät siitä lähtien elätettäisiin kuninkaan kustannuksella. Mutta hän kielsi ankarasti päästämästä häntä enää milloinkaan tälle puolen salmea.
Valdemar nousi totisena hevosensa selkään ja katsoi vielä kerran merelle, mistä hän kaukaa voi eroittaa laivan pienenä mustana pilkkuna. Hellitettyään hevosensa ohjaksia ja annettuaan sen astua mielensä mukaan, hän alkoi muistista sanasta sanaan toistaa Kullenmiehen laulua, josta ei ainoakaan tavu ollut jäänyt häneltä huomaamatta vaikka vanhuksen ääni oli käheä ja epäselvä. Hän koetti turhaan noista hämäristä sanoista löytää muuta merkitystä kuin tuon ylimalkaisen kehoituksen välttämään nuoruuden kiusauksia, josta elähtäneet vanhukset ovat niin innokkaat saarnaamaan, sillä ne olivat hänen kiihkeän luonteensa suurin vaara. Vaikka hän ei edes itselleen tahtonut myöntää panevansa minkäänlaista arvoa tuon vanhan haaveilijan sanoihin, niin ei hän kuitenkaan itse ollut vapaa aikalaistensa kiintymisestä kaikkeen yliluonnolliseen ja salaperäiseen, ja hän toisti niin usein nuo hämärät sanat mielessään, että ne vanhan Kullenmiehen kuvan kanssa häviämättömiksi kiintyivät hänen muistiinsa. Mutta hän torjui miehekkäästi nuo kuvittelut mielestään, piiloittaen ne sielunsa sisimpään soppeen, ja pian hän taas näki iloisen toimintarikkaan elämän häämöttävän edessään ihanana rohkeine toiveineen ja ylpeine voiton- ja onnen suunnitelmineen. Siihen hän tunsi olevansa syntynyt ja luotu.
Kuningas oli ratsastanut takaisin Riibehuusiin, missä hänen käskystään suuri joukko ritareita ja aseenkantajia täysissä sotavarustuksissa odotti linnanpihalla, seuratakseen häntä heti sotajoukkojen luokse, joka kreivi Albertin johdolla oli kulkenut Elben yli Pommeriin. Valdemar antoi vielä muutaman määräyksen drotsilleen sekä neuvoskunnalle ja kävi sanomassa hyvästi sisarelleen. Sen tehtyään hän astui ulos asesalistaan yllään kypäri ja panssari sekä kiiltävä, kolmikulmainen kilpi käsivarrellaan, ollen ensimäinen tanskalainen kuningas, joka sen oli koristanut kolmella hopeansinisellä leijonalla ja kahdellakymmenelläneljällä kultaisella sydämellä. Linnanportaiden edessä odotti korkea sotaori hirnuen ja levottomasti kaviollaan maata kuoppien. Parvekesalissa olivat arkkipiispa Andreas ja Gunnar veli jo kauan seisoneet matkapukeissa, valmiina seuraamaan kuningasta. Mestari Harpesträng, jonka Valdemar oli nimittänyt henkilääkärikseen, seisoi lääkerasia käsivarrellaan ja viheriä yrttipussi selässään arkkipiispan vieressä. Thorgejr Danaskjald ja islantilainen Skjald kuuluivat myöskin kuninkaan lähimpiin seuralaisiin huvittaakseen Valdemaria ja rohkaistakseen sotureita pitkän talviretken vaivoissa. Kaljupäinen kreivi Klaus asteli levottomana ja kärsimättömänä edestakaisin salissa, pyyhkien hikipisaroita kiiltävältä otsaltaan. Hän tiesi Schwerinin kreivin olevan pommerilaisten ruhtinaiden ystävän, ja vaikka kuningas oli paluumatkallaan luvannut seurata häntä Schweriniin solmimaan siellä hänen kihlauksensa kreivitär Idan kanssa, niin hän kuitenkin pelkäsi tämän retken estävän liiton syntymistä. Arkkidiakoni Arnfred, joka myöskin oli saanut määräyksen seurata mukana, tunsi itsensä kuninkaan rippi-isänä, hyvinkin merkilliseksi mieheksi, mutta katseli arkkipiispaa ja veli Gunnaria karsain ja kateellisin silmin, sillä hän, syystä kyllä, pelkäsi heidän tunkevan hänet pois kuninkaan suosiosta.
"Satulaan, jalot herrat!" kaikui nyt Astrad Fracken voimakas ääni — ja drotsin kehoituksesta kaikki kiirehtivät linnanportaille, joita kuningas jo laskeutui ritarien Jaakko ja Lauri Sunenpojan seuraamana.