"Minä en tappele nulikoiden kanssa!" murahti ratsumies — "Mutta luulenpa että tulemme hyvin toimeen, erittäinkin, koska minä varmasti uskon sinun olevan pienen, kauniin, valepukuisen tyttölapsen."
Kreivi Otto ei sietänyt pilkattavan hentoa ruumiinrakennustaan eikä melkein naisellista ulkonäköään, ja ajattelematta seurauksia hän oli jo paljastanut lyhyen miekkansa odottaen vain vastustajansa asettuvan taisteluasentoon, saadakseen mitellä voimiaan tämän Goliatin kanssa. Mutta ratsumies ei ollut ollenkaan huomaavinaan hänen vihaansa, ja sensijaan, että olisi tarttunut pitkään miekkaansa, katsella tollotti hän välinpitämättömästi eteensä, vetäessään satulansa laukusta ison taskumatin. Sitten hän aivan rauhallisesti otti siitä aika naukun. "Jos kananpojankallosi kestää kunnon aamuryypyn, niin tuosta saat!" sanoi hän ja ojensi Otolle pullon katsomatta häneen.
Soturin välinpitämättömyys hämmästytti tulista nuorukaista siinä määrin, että hän työntäsi miekan tuppeen ja vastaanotti muitta mutkitta pullon. Mutta osoittaakseen jättiläismäiselle seuralaiselleen, ettei hän ollut mikään valepukuinen tyttö, tyhjensi hän suutuksissaan puupullon pohjaan asti ja ojensi sen hänelle tyhjänä takaisin.
"No, juoda sinä ainakin osaat niinkuin aikamies, sen minä myönnän!" sanoi ratsumies kuivasti ja pisti pullon satulanlaukkuun. "Näytäppäs nyt osaatko ratsastaa neliä, kedolle vierähtämättä!" Sen sanottuaan hän kannusti raskastaakkaisen hevosensa nelistämään ja puhkui kilpaa konkarinsa kanssa, Oton ratsastaessa kevytjalkaisella juoksijallaan ilman vähintäkään rasitusta hänen ohitseen.
"Sinun hevosesi on parempi kuin minun!" sanoi ratsumies, kun he taas ratsastivat vierekkäin. "Kun pääset ensimäisen sillan tuolle puolen, on sinulla suora maantie Schweriniin, etkä voi eksyä tieltä. Mutta minulla on kiireempi kuin sinulla, ja sinä suostut kai mielelläsikin vaihtamaan hevosta minun kanssani. Muussa tapauksessa sinä saat tyytyä siihen, että minä käytän väkevämmän oikeutta ja seuraan tässä urhoollisen Tanskan kuninkaan esimerkkiä." Näin sanoessaan hän näytti aivan rauhallisesti aikovan paljastaa pitkän miekkansa. Mutta Otto, joka ratsasti hänen vasemmalla sivullaan, oli silmänräpäyksessä paljastanut lyhyen miekkansa ja katkaisi taitavasti nahkahihnan, josta soturin pitkä miekka riippui, saattaen siten hitaan vastustajansa silmänräpäykseksi aseettomaksi. Sitten hän kannusti hyvän juoksijansa, kiitti kohteliaasti hyvistä neuvoista ja näytti nyt hämmästyneelle ratsumiehelle, että hän hyvästi pystyi ratsastamaan neliä kedolle vierimättä. Nuoli ratsumiehen teräsjousesta suhahti vinhaan hänen korvansa ohitse, mutta hipaisematta hiustakaan hänen keltaisista suortuvistaan — ja äsken voitetun suuttumuksen ja väkevän juoman kiihoittamana, Otto ratsasti nyt niin hurjaa vauhtia, että hänen hävytön tieoppaansa oli pian kadonnut hänen näkyvistään. Nyt johtuivat hänen mieleensä majatalon isännän sanat mustan kreivin koiranluolasta, sekä myöskin ratsumiehen mutina kreivin silmänmuljotuksesta hänen nähdessään tanskalaisia poikia. Toiveet näin epäsuotuisasta vastaanotosta eivät juuri olleet omiaan rauhoittamaan häntä. Mutta hän ei kuitenkaan voinut luopua aikeestaan yllättää kuninkaan ilosanomalla heti hänen saapuessaan Schweriniin, ja hän toivoi kuitenkin, salaamalla nimensä ja asiansa, pääsevänsä linnaan, missä hän ottaisi selvän oliko hänen kuninkaallisella enollaan syytä pelätä minkäänlaista petosta siellä. Jos sittenkin kävisi niin onnettomasti, että hänet pantaisiin vankeuteen epäluulonalaisena henkilönä, toivoi hän kuitenkin Absalon Belgin tapaavan kuninkaan, ja Valdemar Seierin voimakas käsivarsi auttaisi hänet varmasti vapauteen.
Reipas nuorukainen saapui Schweriniin, joutumatta enää muihin seikkailuihin, eikä hänen tarvinnut kysellä linnaa, se kohosi niin korkeana ja mahtavana matalien porvarirakennusten keskeltä, että hän heti voi nähdä sen olevan ylpeiden kreivien asunnon. Linna oli pienellä saarella, ja nostosilta yhdisti sen kaupunkiin; se oli lujasti varustettu. Mutta nostosilta oli rauhallisesti laskettu alas, ja kun Otto selitti portinvahdille olevansa vieraan ritarin aseenkantajan, jonka piti odottaa herraansa linnassa, sallittiin hänen ratsastaa linnansillan yli ja käskettiin viedä hevosensa herrasväen talliin. Hänelle kerrottiin myöskin kreivien olevan metsästämässä vieraittensa kanssa, ja hänen käskettiin liittyä muiden asepalvelijoiden parveen, jotka odottivat herrojansa linnanportilla.
Täällä hän oli hyvin varuillaan eikä ryhtynyt laveammin keskustelemaan vieraiden poikien kanssa, ettei ilmaisisi itseään. Hän tyytyi lyhyesti kyselemään ketä vieraita linnassa oleskeli, jotka nyt olivat kreivin kanssa metsästämässä. Hänelle mainittiin silloin muiden muassa Holsteinin nuori kreivi Albert, jonka isä hiljan oli vapautettu tanskalaisesta vankeudestaan, vendiläiset ruhtinaat Henrik Borvin ja hänen kolme veljeään, Dannebergin kreivi Henrik, ja piispa Konrad Hildesheim, jotka kaikki olivat Valdemarin julkisia tai salaisia vihollisia: sitäpaitsi mainittiin eräs portugalilainen prinsessa, jonka kuitenkin toiset väittivät olevan vain Flanderin kreivinnan; mutta se hänelle selvisi, ettei Tanskan kuningas ollut tullut eikä hänen odotettu tulevankaan. Kun Otto kreivi oli saanut tietää mitä toivoi ei hän enää ryhtynyt puheisiin kenenkään kanssa, vaan alkoi tarkastella komeata linnaa. Siinä oli neljä korkeaa tornia, joista pohjoispuolella oleva erityisesti veti hänen huomiotaan puoleensa, se oli synkän näköinen, ja paksun muurin pienet, pitkulaiset ilmareiät olivat varustetut rautakangilla. "Epäilemättä kreivien vankila!" arveli hän, ja kylmät väreet puistattivat hänen uljasta sydäntään. "Joka sinne kerran on joutunut, ei taida enää hevillä nähdä kuuta eikä aurinkoa." Mutta hänen iloinen luonteensa karkoitti pian nuo ikävät ajatukset, ja kun aika alkoi hänestä tuntua pitkältä linnanportilla, ei hän arvellut sen enempää, vaan teki pienen kävelyretken linnan muurien ja varustusten ympäri. Hänen terävä katseensa oli huomaavinaan linnan itäisen sivun olevan heikoimmin varustetun, joten siltä puolen helpoimmin muurinmurtajalla pääsisi järkyttämään muurin perustuksia. Mutta hän ei ennättänyt tehdä useampia sotilaallisia havainnoita, sillä samassa astui neljä vahvasti asestettua sotilasta häntä vastaan ja kysyivät raa'alla äreällä äänellä: kuka hän oli ja miksi hän niin tarkasti katseli linnoituksia. Hänen vastauksensa ja hämmästyksensä, sekä myöskin hänen puheensa vieras sointu antoivat sotamiehille aihetta epäillä häntä tanskalaiseksi urkkijaksi, jonka he eivät voineet sallia vapaasti kulkea täällä tarkastelemassa linnan puolustuslaitosta.
"Ei kukaan ole sanonut etten minä saisi kävellä täällä!" vastasi Otto hämmästyneenä. — "Minä en häpeä sanoa itseäni tanskalaiseksi. Mutta, jos minä olen teidän mielestänne epäilyttävä, niin en minä voi estää teitä pitämästä minulle seuraa siksi kunnes voin kuninkaani läänitysmiehille todistaa syyttömyyteni."
"Tanskalaiset nulikat kulkevat nyt niin nokka pystyssä, kun taas ovat saaneet kuningas Volmarin, josta voivat ylvästellä!" murisi vanhin sotilaista, roteva, punanenäinen mies, ja pyyhkäisi harmahtavia, punaisia viiksiään. "Mutta kyllä te vielä opitte ääntänne alentamaan. Ajan mukaan asiat muuttuvat. Emmekä me vielä kysy Tanskan kuninkaalta, mihin puuhun hirtämme hänen urkkijansa."
Tuo puhe alkoi hiukan arveluttaa Otto kreiviä, ja hän koetti huolellisesti varoa, ettei antaisi vihamielisille vartijoilleen aihetta väärinkäyttämään ylivoimaansa. "Minä olen tullut luvallisissa ja rauhallisissa aikeissa", sanoi hän, "eikä linnan, jolla on noin urholliset puolustajat, tarvitse pelätä urkkijoita. Mutta odottavan aika on pitkä. Kreivi ja vieraat herrat eivät varmaankaan palaa metsästämästä ennen iltaa. Ratsastaessani on kurkkuni tullut kuivaksi tomusta. Ettekö kauniisti pyytäen ja rahalla voi hankkia minulle paria kannullista hyvää viiniä ja auttaa minua juomaan sitä täällä ulkona?"